1

Mihail Bulgakov astui kirjallisuuteen ajankohtana, jolloin koko Venäjällä alkoi Teatterin aikakausi — paitsi varsinaisessa dramaturgiassa että välillisesti politiikassa, yhteiskuntaelämässä, rikostutkimuksissa ja oikeudenkäytössä jne.

Itsenäisenä ilmiönä ja yhtenä taiteen lajeista teatteri oli kiinnostanut Bulgakovia jo nuoruudesta alkaen. Hän oli kokeillut voimiaan amatöörinäyttämöllä, kirjoittanut sketsejä ja pieniä näytelmiä. Teatteri, joka oli pyrkinyt korvaamaan todellista elämää ja sen vakiintuneita perusteita ja perinteitä, tuntui hänestä oudolta. Kirjailija rupesi haparoiden rakentamaan yhteyksiään siihen tajuamatta vielä, kuinka mittava olikaan arkkitehtien tavoite Venäjän valtion uudelleenrakentamisessa. Heidän suunnitelmansa mukaan Teatterilla ja Melpomenen palvelijoilla aiottiin korvata Kirkko ja Kirkon palvelijat. Kaiken olevan Luojan rooli varattiin siinä Demiurgille eli Dramaturgille.

Näin korkea Teatterin status olisi ollut mahdoton perinteellisellä, Puškinin aikaisella Venäjällä. Näyttämötoiminnalla oli tuolloin ollut oma, melko vaatimaton paikkansa yhteiskunnan elämässä. Kirkko oli silti ylen katsonut Melpomenen palvelijoita, se oli jopa kieltänyt hautaamasta heitä ortodoksiseen tapaan ja ortodoksien viereen.

Kirjailijat, jotka olivat nauttineet yhteiskunnassa paljon suurempaa arvonantoa kuin teatteritaiteilijat (harvoja poikkeuksia kuten Štšepkinia tai Jermolovaa lukuun ottamatta), eivät myöskään olleet tunteneet teatteria kohtaan sen kummempaa kunnioitusta. Vaikka A. S. Puškin oli lahjakas dramaturgi, hän ei ollut sitoutunut millään tavalla yhteenkään teatteriin ja kävi teatteriesityksissä kuin tavallinen katsoja.

Mitä lähempänä oltiin vuotta 1917, sitä huomattavammaksi tuli teatterin merkitys, sitä vähemmän oli ihmisiä, jotka noudattivat ortodoksisia tapoja, kävivät säännöllisesti kirkossa ja elivät kristillisten käskyjen mukaan. Se oli luonteenomaista etenkin taiteelliselle sivistyneistölle. Siihen aikaan myös monien tunnettujen kirjailijoiden asennoitumisessa tapahtui jyrkkä käänne uuden temppelin eli Teatterin suuntaan. Näiden kirjailijoiden joukkoon kuuluivat myös Maksim Gorki ja Anton Tšehov. Vuoden 1917 jälkeen alkoi loistaa vallankumouksellisen dramaturgin Vladimir Majakovskin tähti…

Uudelta temppeliltä ei voinut jäädä huomaamatta Bulgakovin nopeasti kehkeytyvä draamallinen lahjakkuus. Valtion keskeisin teatteri MHAT otti ohjattavakseen hänen näytelmäteoksensa. Turbinien päivät –näytelmästä kirjoitettiin usein ja vuolaasti. Riitti niitäkin, jotka vastustivat jyrkästi Turbineita (he pitivät sitä valituksena menneestä ajasta, porvarillisena ja pikkuporvarillisena näytelmänä). Mutta väliäkö heidän mielipiteestään, jos esitykseen (ja tietysti itse näytelmään, joka olikin keskeisimpänä "ärsykkeenä") osoitti mielenkiintoa itse Päämies! Laskettiin, että Stalin katsoi Turbinien päivät –esityksen viisitoista kertaa (!). Lisäksi tuli kehuja korkea–arvoisilta ulkomaalaisilta teatterin ystäviltä, esimerkiksi Yhdysvaltojen suurlähettiläältä Bullitelta ja hänen rouvaltaan.

Vuosina 1926—1927 Bulgakovin näytelmiä esitettiin maan parhaimmissa teattereissa, niitä käännettiin ja ohjattiin ulkomailla. Tästä huolimatta Bulgakov ja myöhemmin myös hänen elämäkertansa kirjoittaja ja hänen puolisonsa Jelena Sergejevna ottivat kritiikin hyvin raskaasti. Niin raskaasti, että he laativat jopa vihamiesten luettelon. Omaperäisen taiteilijan vainoamisesta tuli sekä itse kirjailijan että hänen vaimonsa mielikuvituksessa (päiväkirjoissa, kirjeissä) johtava aihe. Niinpä myöhemmin sen seurauksena vakiintui näkemys, että toisin kuin muut taiteilijat Bulgakov oli joutunut aivan poikkeuksellisen parjauksen kohteeksi. Ikään kuin ei olisi ollut Puškinin, Lermontovin, Gribojedovin, Tšaadajevin… Ahmatovan, Zamjatinin, Platonovin, Pilnjakin vainoja… Kovan kilpailun ja kamppailun ilmapiiri (siihen kuuluvat myös huhut, panettelu, kaksinaamaisuus ja joidenkuiden sairaalloinen itserakkaus) on luonnollisesti esiintynyt kaikissa taiteilijapiireissä. Vaino, jos se oli todellista eikä pelkkää teatteria, johti neuvostokaudella tavallisesti kuolemaan: vainottava joko surmattiin tai saatettiin tuhon omaksi muilla keinoin, kuten Bulgakovin aikalaisille tapahtui: runoilijoille Mandelstamille, Kljujeville, Orešinille, Klytškoville, Vasiljeville, Jeseninille, Tsvetajevalle… Ja uudella perestroikakaudella (1990–luvun alusta lähtien) kymmeniä ellei satoja erittäin mielenkiintoisia sanataiteilijoita (samoin kuin taidemaalareita, säveltäjiä, ohjaajia…) menehtyi ainoastaan sen vuoksi, että he olivat pakotettuja kirjoittamaan poikkeuksetta vain pöytälaatikkoon (heitä vainottiin vaikenemalla). Tosin nykyään kukaan ei laske sitä "vainoksi": se on laillistettu käyttäytymissääntö, jonka mukaan voittajiksi selviävät voimakkaimmat. Tosin Bulgakov oli ennustanut tämän kertomuksessaan Kohtalokkaat munat.

"Punaisella kaistalla ja sitten koko kentällä tuli ahdasta ja alkoi väistämätön kamppailu. Uudesti syntyneet hyökkäsivät rajusti toistensa kimppuun ja repivät kaltaisiaan kappaleiksi ja nielivät. Syntyneiden keskellä makasi taistelussa henkensä menettäneiden ruumiita. Voitolle pääsivät parhaat ja jäntevät. Ja nämä parhaat olivat kammottavia."

Parhaat olivat kammottavia — tarkemmin ei osaa sanoa. Siksi dramaturgi Bulgakovin asema oli nykyajan valossa katsottuna melkein moitteeton (etenkin kun otetaan huomioon, että maan keskeisimmässä teatterissa työskenteli kirjailijan vaimon sisar, V. I. Nemirovitš–Dantšenkon sihteeri Olga Bokšanskaja, joka tuki kirjailijaa merkittävällä tavalla).

Kirjailija kävi kutsuvieraana USA:n suurlähetystössä, usein hän otti vastaan vieraita, joiden joukossa oli jopa ulkomaiden diplomaatteja, ja puhui uskaliaasti teatterin ensi–illan jälkeisissä teatterikemuissa… Hän jopa kirjoitti selvästi neuvosto– ja Stalin–vastaisia näytelmiä. "Purppurasaari on mielenkiintoinen ja naseva parodia, josta hahmottuu luomistyötä tukahduttavan Suurinkvisiittorin pahaenteinen varjo…", oli sen ajan erään kriitikon arvio. Sitä paitsi olivat näytelmät Pyhimysten velkaorjuus ja Zoikan asunto… Ja lisäksi oli viidessadas (!) Turbinien päivät –näytelmän esitys MHAT:issa… Tuoko oli sitten kirjailijan epäonnea, tuoko oli sitten menestymisen puutetta!

Totta kyllä, häntä tarkkailtiin, mutta katsastettiin niin tökerösti, että tuota läpeensä teatterimaisesti lavastettua silmällä pitoa oli mahdotonta olla huomaamatta. "Me teimme lähtöä. Porraskäytävällä käännyimme katsomaan taaksemme ja näimme nuorenmiehen seisomassa ylemmällä porrastasanteella. Kaiteen yli kurkottuneena hän seurasi aivan häikäilemättä meitä…" (Jelena Bulgakovan päiväkirja). Kuitenkin Bulgakovit ottivat tuon tarkkailun vakavasti: Mihail Afanasjevitšilla uusiutuivat hermo– ja mielisairauden oireet, jotka ilmenivät erilaisina fobioina. Yhtenä näistä fobioista oli pelko lähteä seuralaisetta ulos. Katu tarkoitti elämää. Ja elämän Bulgakov aisti vaistonvaraisesti kuin jonkin itselleen vihamielisen voiman. Kuten Turbinien päivien Lariosik hänkin tunsi viihtyvänsä ainoastaan omassa "satamassaan", "kermankeltaisten verhojen" takana… Noina vuosina verholla oli erikoinen vaikutusvalta Bulgakoviin. Se oli keino paeta fobioita, piiloutua elämältä, joka kavahdutti häntä yhä enemmän.

Hänen varhaisteoksissaan, myös draamallisissa eli nimenomaan näyttämöllä suurelle yleisölle esitettäviksi tarkoitetuissa (Turbinien päivät, Pako, Zoikan asunto…) oli huomattavasti enemmän elämää (ensisijaista realiteettia: katuja, taloja, kyliä ja kaupunkeja… ja tuota monenkirjavaa ihmislaumaa, jonka vallankumous oli ajanut Kiovan, Vladikavkazin ja Moskovan kaduille) kuin teatteria. Mutta tämä samainen elämä, joka oli vyörynyt kirjailijan teoksiin tulipalon liekkeinä, kiväärien yhteislaukausten kaikuna, surmattujen verivirtoina ja "jumalisen" maalaismiehen kapinana oli käytännöllisesti katsoen poissa Bulgakovin myöhemmistä "teatterimaisista" teoksista. Teatteriromaani, Aleksandr Puškin ja Batum olivat teatteria, teatteria ja vielä kerran teatteria… Tosin sitä ei tietysti voinut rinnastaa stalinilaiseen teatteriin.

Bulgakov ei halunnut osallistua stalinilaiseen "mysteerinäytelmään" (hän monesti surkutteli, ettei ollut syntynyt noin sataa vuotta aikaisemmin, jolloin oli vallinnut vielä vakiintunut venäläinen elämänmuoto ja tapakulttuuri). Hän maalaili räikeissä satiirisissa väreissä neuvostokaaosta ja siinä kuhisevia kaksijalkaisia, koska minkäänlaisia uuden elämän ituja hän ei huomannut. Hän näki vain kyynisyyttä, ilveilyä ja lukemattomia nurinkurisuuksia. Purppurasaaresta tuli uuden Temppelin parodia, mikä heijastui sanavalinnassa, henkilöhahmojen käytöksessä ja tilanteen kuvaamisessa.

Purppurasaari merkitsi kieltämättä vastarintaa, mutta ei suoraa, vaan välillistä. "Suorasukaisuus" on ominaista kokemattomille ihmisille, ja siitä sai maksaa hengellään (Antonovin johtama Tambovin talonpoikien kapina vuonna 1920; runoilija Mandelstamin kapina). Näytelmä oli kuin taskuun piilotettu halveksiva ele, provokaattorin Dymogatskin–Kirin hyvin naamioitu iva. Ilveilyn huipentuma kerrassaan. Mutta kohtalokkaina aikoina, jollainen eittämättä oli siirtymäaika, "jolloin itse kunkin ihmisen elämä riippui siitä, kuinka pitkälle meni itseilmaisussaan, ilveily oli välttämätöntä", Marietta Tšudakova kirjoittaa vuonna 1988 ilmestyneessä teoksessaan Mihail Bulgakovin elämäkertakuvaus. Tutkija olettaa, että nämä ajatukset "historiallis–sosiaalisen ja ’arkisen’ käyttäytymisen muodoista" olivat ominaisia Bulgakoville.

Uuden elämän luoja ja luonnostaankin erinomainen näyttelijä Josif Stalin ei suvainnut huomata Bulgakovin ivaa. Hän leimasi muodoltaan ja tyyliltään sketsiä muistuttavan näytelmän "roskakirjallisuudeksi". Ilmeisesti hän yhtyi puškinilaiseen käsitykseen, että "kauneuden pitää olla ylevää". Näytelmän henkilöiden vouhottelu ja mukamas rohkeat puheet toivat hänelle mieleen ehkä vain Krylovin tunnetun eläinsadun rakkikoiran, joka haukkua räkytti norsua.

Bulgakovin ja Stalinin väliset suhteet kielivät kuitenkin siitä, että Kaitsija (Džugašvilin–Stalinin peitenimi) ei pitänyt kirjailijaa minään "rakkikoirana" ja arvosti hänet jossain suhteessa vertaisekseen. Siksi hän ei menetellytkään Bulgakovin kohdalla siten, kuin menetteli monien muiden, tuskinpa vähemmän lahjakkaiden ja merkittävien henkilöiden kohdalla, joilla oli usein huomattavasti korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin Bulgakovilla (tähän viittaavat Stalinin käskystä tuhottujen poliittisten vaikuttajien ja kirjailijoiden kohtalot).

2

Stalin arvosti lahjakkuutta. Mutta sitäkin enemmän hän arvosti inhimillistä mittavuutta, suorasukaisuutta ja lahjomattomuutta. Miksi Bulgakovin Pilatus surmautti Juudaan? Siksi että mies oli kavaltanut. Kavaltanut Opettajansa. Sellaista ei voida antaa anteeksi. Siksi kavaluus (Opettajaansa tai kansaa kohtaan, joka on laskenut muukalaisen Kotiinsa ja jakanut tämän kanssa viimeisen leipäpalansa) on iankaikkisesti kirottua.

Hallitsijan ja Opettajan lähipiirissä lahjottavien määrä oli monin verroin suurempi kuin lahjomattomien: Juudaita vilisi mustanaan hänen edessään… Mustanaan niitä vilisi Bulgakovinkin silmien edessä, eikä Stalin voinut olla tietämättä tätä, koska miljoonien kyttien ansiosta hän tiesi kaiken. Hän tiesi senkin, että Bulgakov suhtautui aidolla kunnioituksella häneen, Staliniin. Että vallan magia, jonka Stalin hallitsi, herätti kirjailijassa suorastaan mystistä ihailua ja samalla halua lähestyä tätä suurta ja salaperäistä voimaa. Hän oli samoin selvillä Bulgakovin hermotaudista, jonka hänkin, "hegemoni", oli osaltaan provosoinut; tiesipä hän myös kirjailijan pelon tunteesta häntä, Venäjän mahtavaa ja armotonta hallitsijaa kohtaan. Nähtävästi tämä pelon ja kunnioituksen yhdistelmä, varsinkin kun se tuli ja lahjakkaan kirjailijan taholta, imarteli häntä, oli mieluisaa, eikä hän kiirehtinyt katkaisemaan mestarin "elämänlankaa".

Ilmeisesti kumpikin heistä (omalla tasollaan) vaistosi kutsumuksensa ennaltamäärättynä, kuin Kohtalon salaisuuden. Ja he yrittivät selvittää tämän salaisuuden toinen toisessaan (Bulgakov Batum–näytelmässään Stalinista, ja Stalin katsoessaan Turbinien päivät –näytelmän esityksiä).

Tämä "samanarvoisuus" sosiaalisen aseman eriarvoisuudesta huolimatta oli lähtöisin demiurgien lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin he olivat oppineet tuntemaan kristinuskon sakramentit (Stalin Gorin ja Tiflisin pappisoppilaitoksissa ja Bulgakov omassa perheessään). Myöhemmin he olivat loitonneet niistä. Eikä pelkästään ulkonaisesti (jättäneet noudattamatta kristillisiä tapoja ja käymättä kirkossa), vaan myös — mikä oli paljon tärkeämpää — sisäisesti.

Entinen pappisseminaarilainen Josif Džugašvili katsoi, ettei väkivallatta, pelkällä henkisellä pahuuden vastustamisella paranneta elämää, valitsi aseekseen vallankumouksellisen terrorin: vihollinen pitää murskata. Sen vuoksi hän otti ohjeekseen yhden ainoan periaatteen, jota olisi oikeampaa nimittää periaatteettomuudeksi: tarkoitus pyhittää keinot. On lupa valehdella taitavasti, vääristellä häikäilemättä tosiasioita (esimerkiksi siihen suuntaan, että entinen Venäjä oli ollut "kansojen vankila", ja kirjoittaa historiaa siten miten on edullista eikä siten miten se oli ollut. Uskotella mielensä mukaan, "että tietyt esineet tai henkilöt olivat siellä, missä niitä ei todellisuudessa ollut, ja päinvastoin, poistaa näkökentästä sellaisia esineitä tai ihmisiä, jotka itse asiassa edelleenkin olivat tässä näkökentässä…" (Saatana saapuu Moskovaan).

Tämä järkytti Bulgakovia (hänhän oli sekä "vanhan" että "uuden" historian elävä todistaja). Järkytti siinä määrin, että hän ilmaisi järkytyksensä romaanissaan Saatana saapuu Moskovaan: "…ettei mitään sellaista, mitä evankeliumeissa on kirjoitettu, ole itse asiassa koskaan tapahtunutkaan…", ilmoittaa Woland Berliozille 1930–luvun Moskovassa. Ja käytännössä samaa puhuu Ješua Pontius Pilatukselle raamatullisella kaudella: "Nämä hyvät ihmiset", vanki aloitti… "eivät ole saaneet mitään oppia ja ovat sen vuoksi sekoittaneet kaiken, mitä olen puhunut. Muutenkin minä alan pelätä, ettei tämä sekaannus tästä selviä vielä pitkään aikaan. Ja kaikki johtuu siitä, että se mies (myöhemmin yksi evankeliumin kirjoittajista Leevi Matteus. — G. A.) kirjoittaa väärin muistiin minun puheitani…".

Merkillistä on, että muutamat tutkijoista, ja usein lukijatkin, käsittävät itse romaanin tekijän Leevi Matteuksena hänen tulkitessaan meille lukijoille omalla tavallaan raamatullisia tapahtumia.

Tässä tulkinnassa Ješua on suvuton ja heimoton mies. "Olen yksin maailmassa." Hän ei muista vanhempiaan, ei ole milloinkaan tuntenut heitä, mitä nyt kuullut jonkun isästään maininneen, että tämä oli syyrialainen. Nämä salaperäiset syyrialaiset (syyrialaisen aalan komentajana esiintyvä syyrialainen) esiintyvät vielä kerran Ješuan teloituksen tahattomina osanottajina. Ilmeisesti kirjailija halusi tällä sanoa, että Ješuan murhaan osallistuivat muukalaisten lisäksi myös hänen maanmiehensä, veriheimolaisensa (Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen Syyria kuului 240 vuotta mahtavaan Bysanttiin, joka säilytti maailmalle Kreikan ja Rooman kristillisen kulttuurin saavutukset); ja että vapaan Sanan vainoaminen on väistämätöntä valtiossa, jossa valta on keskitetty yhden hallitsijan — "ihmisistä arvokkaimman ja parhaimman", "roomalaisten isän", "suuren caesarin" käsiin. On selvää, ettei tämä mahtiasema kuulu kertojalle Leevi Matteukselle. Sanat hän on pannut Juudean maaherran suuhun: ihmisjoukon edessä maaherra vannoo aina caesarin nimeen, vaikka todellisuudessa vihaa tätä hiljaa. Huolellisesti ja syvälle kätketty viha pulpahtaa esiin Pilatuksen unissa ja näyissä. Niissä caesar esiintyy halvaantuneena, heikkojärkisenä ja avuttomana vanhuksena. "Kaljua päätä kiersi harvalehtinen kultaseppele. Otsassa oli pyöreä märkivä haava, joka oli syöpynyt ihoon ja jolle oli levitetty jotakin voidetta. Suu oli sisäänpainunut ja hampaaton, alahuuli riippui oikullisena…"

Miksi Bulgakov valitsi Ješuan isäksi seleukidiarabin eikä juutalaista Daavidin polvesta? Tässä ilmenevät juuri ne alitajunnan kaikkein pimeimmät syvyydet, joita kirjailija ei pysty hallitsemaan, ne mielikuvat, jotka olivat syöpyneet hänen mieleensä raamatullisten muinaistarujen mukana. Nuo tarut kertovat kansasta, joka huusi Jeesuksen teloittajille: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse!". Oma merkityksensä oli myös kasvatuksella, huhuilla, mietteillä ja faktoilla. Ei ole mikään salaisuus, että Bulgakov piti Lokakuun vallankumousta "juutalaisten aikaansaannoksena". Juutalaisista, samoin kuin pahantahtoisista veriheimolaisistaan hän mainitsee usein päiväkirjassaan, eikä läheskään myönteisessä sävyssä. Niinpä hän lainasi tutulta juutalaistoimittajalta Bezbožnik–aikakausjulkaisun vuoden 1924 vuosikerran ja selailun jälkeen kirjailijan päiväkirjaan ilmestyi huomautus:

"Asian ydin ei ole herjauksessa, vaikka se on tietysti rajaton, jos puhutaan asian ulkonaisesta puolesta. Ydin on ideassa, se voidaan vahvistaa asiakirjojen avulla: Jeesus Kristus, juuri hänet, kuvataan konnaksi ja huijariksi. On helppo ymmärtää, kenen työtä se on. Tämä rikos hakee vertaistaan."

Kaikki nämä elämykset ja mielialat tietysti heijastuivat ja saivat tulkintansa romaanissa, esimerkiksi siinä luvussa, jossa yksi Rooman imperiumin mahtavimmista miehistä, Juudean maaherra Pontius Pilatus pyytää (kursiivi minun. — G.A.) Synedriumin juutalaisten neuvoston virkaa toimittavaa puheenjohtajaa ja Juudean ylimmäistä pappia Josef Kaifasta armahtamaan Ješua Ha–Notsrin. Mutta tämä kieltäytyy tiukasti ja tinkimättömästi:

"Pilatus katsoi kuollein silmin ylipappia ja paljasti hampaansa hymyntapaiseen.

— …Tiedäkin, ylipappi, ettei sinulle tästä lähtien anneta rauhaa! Ei sinulle eikä sinun kansallesi…

— Tiedän, tiedän! mustapartainen Kaifas vastasi pelottomasti ja hänen silmänsä välähtivät, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja jatkoi: — Juudean kansa kyllä tietää, että sinä vihaat sitä julmalla vihalla ja että sinä tulet aiheuttamaan sille paljon kärsimyksiä, mutta tuhota sinä et sitä voi! Jumala suojelee sitä!..

— Ei! Pilatus huusi ja tunsi olonsa kevenevän sana sanalta: hänen ei tarvinnut enää teeskennellä eikä valikoida sanojaan… Muista sanani, ylipappi: sinä tulet näkemään Jeršalaimissa enemmän kuin yhden kohortin, ylipappi! Minä komennan kaupungin muureille koko Salama–legioonan ja arabialaisen ratsuväen, ja silloin sinä olet kuuleva itkun ja hammasten kiristyksen! Silloin sinä kyllä muistat pelastamasi Barabbanin ja kadut, että lähetit kuolemaan tuon rauhaa saarnaavan filosofin!".

3

Siinä se nyt on, se Historian keskeisin draama, sen verinen huipentuma! Siinä on Ješuan hymyilevien silmien ja hänen tietoisesti valheellisen valansa salaisuus. Vala sai Pontius Pilatuksen vakuuttumaan jo epämaallisessa, tuonpuoleisessa maailmassa, että todellisuudessa teloitusta ei ollutkaan. Ješuan Pontius Pilatukselle suoman anteeksiannon salaisuus on epilogissa. Hän antoi anteeksi sen, mitä piti yhtenä ihmisten keskeisimmistä paheista — pelkuruuden. Onhan päivänselvää (etenkin Pontius Pilatuksen salaisen palvelun taitavasti järjestämän Juudaan murhan jälkeen), että mahtavalla Pilatuksella oli mahdollisuus pelastaa Ješua. Mutta… "Onko mahdollista, että älykkäänä ihmisenä te pidätte mahdollisena ajatusta, että ihmisen takia…"; Pilatus sanoo kuvitellussa dialogissaan Ješuan kanssa.

Näin ollen Ješuan teloituksen syynä Bulgakovin mukaan ei ollut ollenkaan Juudaan kavaluus, vaan Pontius Pilatuksen pelkuruus, hänen pelkonsa menettää virkansa ja etuoikeutensa. Juudean maaherra tajuaa sen mainiosti, ja omantuntonsa rauhoittamiseksi, sen vaientamiseksi, hän päättää lunastaa itsensä vapaaksi. Mutta lunastaa suhteettoman vähällä uhrauksella, "ruuvinaulalla", rahanvaihtaja Juudaalla ("rahanvaihtaja" oli korkeassa asemassa olevien roomalaisten mielestä yksi alhaisimmista toimista).

Aikomus oli suurenmoinen: Alakaupungin tavallisen, jossain mielessä jopa primitiivisen kaverin korottaminen kaikkien aikojen ja kansojen kavaltajan arvoon. Täten Pilatus pääsi kaikista häneen kohdistuvista epäilyksistä ja jäi tahriutumattomaksi tulevien sukupolvien silmissä.

Pontius Pilatus toteuttaa mestarillisesti mustamaalausoperaation keskustelussaan iltavieraansa, salaisen palvelun päällikön Afraniuksen (Ješuan teloituksen osanottajan) kanssa. Hän antaa tämän ymmärtää, että Juudaan on esiinnyttävä Historian edessä "ahnaana vanhuksena", joka kavalsi Ješuan tavoitellessaan hyötyä. Afranius ei "alussa ymmärrä yskää" ja täsmentää, että Juudas ei ole mikään vanhus vaan nuorimies, ja lisäksi vallan komea. Mutta samassa hän "oivaltaa" ja myöntää: niin juuri, Juudaalla on yksi intohimo… — raha. Todellisuudessa Afraniuskin tietää, että Juudaan ainoana intohimona on kaunotar Niza, Pontius Pilatuksen salaisen palvelun vasikka, joka asuu samoin kuin Juudaskin Alakaupungissa. Ja nimenomaan naisen vuoksi, ostaakseen tälle jonkun korun Juudas laukesi kiusaukseen. Rahaa ylipapin Kaifaan salainen palvelu lupasi antaa, jos hän tutustuu vaeltavaan filosofiin Ješuaan ja kutsuu hänet kotiinsa. Mies ei ollut ennen edes kuullut Ješuasta (muistutan, ettei kyse ole kanonisesta Juudaasta eikä evankeliumeista, vaan romaanihenkilöstä Juudaasta ja romaanin tapahtumista).

Ja sitten… Sitten kehkeytyy verinen juoni. Ja samalla allegorisella kielellä Pilatus käskee surmata Juudaan, eikä pelkästään käske, vaan esittää seikkaperäisen suunnitelman:

"…— Olen saanut tietää, että joku Ha–Notsrin ystävistä tuon rahanvaihtajan hirviömäisen petturuuden kiihdyttämänä sopii aateveljiensä kanssa hänen murhaamisestaan tänä yönä ja petturuuden hintana olleiden rahojen heittämisestä ylipapin jalkoihin varustettuna kirjelapulla: ’palautan kirotut rahanne!’… Kuvitelkaapa, mahtaako ylipapista tuntua mukavalta, kun hän saa juhlayönä sellaisen lahjan… Juuri siksi pyydän teitä ottamaan hoidettavaksenne tämän jutun. Toisin sanoen ryhtykää kaikkiin toimenpiteisiin Juudas Kirjatilaisen suojelemiseksi…"

Todellisuudessa "ystäviä" (ehkä lukuun ottamatta Leevi Matteusta) Ješualla ei ollut. Hän oli "yksin maailmassa". Ja maaherran salaiselle palvelulle, samoin kuin itse Pontius Pilatukselle, se oli aivan selvää.

" — Hegemonin määräys täytetään, Afranius virkkoi, — mutta minun täytyy rauhoittaa hegemonia huomauttamalla, että ilkiöiden hanke on sangen työläästi toteutettavissa… On ensin jäljitettävä mies, sitten surmattava hänet ja vielä otettava selville, paljonko hän on saanut rahaa. Ja sitten on vielä onnistuttava palauttamaan rahat Kaifaalle. Ja kaikki yhtenä yönä. Pitikö sen tapahtua tänään?

— Kaikesta huolimatta se on tapahtuva tänään, Pilatus toisti itsepäisesti…

— Tottelen, vieras vastasi kuuliaisesti, oikaisi ryhtinsä ja kysyi äkkiä tuimasti: — Hänet siis surmataan, hegemoni?

— Niin, Pilatus vastasi. — Mutta joka tapauksessa luotamme teidän hämmästyttävään toimeliaisuuteenne…

…Maaherra kääntyi, kohotti tuolinsa selustalla riippuvaa viittaa, otti sen poimuista nahkakukkaron ja ojensi sen vieraalle. Tämä otti sen vastaan kumartaen ja kätki sen viittansa alle…"

No niin, lehmänkauppa oli tehty ja surmatyö maksettu etukäteen. Afranius ja hänen kätyrinsä olivat saaneet omat "kolmekymmentä hopearahaansa".

Ja sillä aikaa puhtaisiin uusiin vaatteisiin sonnustautunut komea kyömynenäinen mies sai maksunsa Ješuasta Kaifaan palatsissa ja kiirehti näyttäytymään pääsiäisaterialla sukulaistensa luona lähteäkseen sitten jonkin verukkeen varjolla treffeille Nizan kanssa. Kaikki oli suunniteltua, kaiken piti onnistua. Äkkiarvaamatta! Ja äkkiarvaamatta eräällä sivukadulla nuorimies huomasi Nizan, jonka sopimuksen mukaan olisi pitänyt tähän aikaan olla kotosalla odottamassa nuortamiestä. Bulgakov kuvaa rakastuneen miehen hämmennyksen: tunnettuaan naisen Juudas "säpsähti ja pysähtyi", "syöksyi tavoittamaan naista… miltei sysäten kumoon ruukkua kantavan ohikulkijan", "kiihtymyksestä raskaasti hengittäen…" jne. (kursiivi minun. — G.A.). Eikö tämä ole kiihkoa, joka sumentaa aivot ja saa unohtamaan varovaisuuden?

Seuraa kohtaus, jossa Juudas kiirehtii Getsemanen puutarhaan Nizan kutsusta, kiirehtii niin kovin, ettei rakkauden huumassa muista velvollisuuttaan olla läsnä juhla–aterialla sukulaistensa luona (sen ajan tapojen mukaan se oli ennen kuulumaton perinteiden rikkomus ja perheen loukkaus!). Tämä kohtaus on romaanin vaikuttavimpiä. Bulgakov sanoi siinä ensimmäistä kertaa, että kavaltaja Juudas oli samalla uhri:

"Hyppien kiveltä kivelle hän viimein pääsi vastakkaiselle, Getsemanen puoleiselle rannalle… Tukahduttavan kaupungin jälkeen Juudas hengitti hämmästyneenä kevätyön huumaavaa tuoksua… Muutaman minuutin kuluttua Juudas jo juoksi painavaoksaisten suurten öljypuiden salaperäiseen varjoon. Tie vei ylämäkeä. Juudas nousi raskaasti hengittäen rinnettä ylös joutuen toisinaan pimeydestä kuun kuviomatoille; ne muistuttivat niitä mattoja, joita Nizan mustasukkainen mies möi puodissaan… Juudaan päämäärä oli jo lähellä… Silloin hän hidasti kulkuaan ja huudahti hiljaa:

— Niza!

… Ja samassa heilahti Juudaan selän takana veitsi ja iskeytyi hänen lapaluunsa alle. Juudas sinkoutui eteenpäin ojentaen kätensä kouristuneine sormineen ilmaan. Edessä seisova mies sieppasi Juudaan vyöltä tämän oman veitsen ja työnsi sen kädensijaa myöten Juudaan sydämeen.

— Ni… za… huudahti Juudas, ei enää omalla korkealla ja heleällä nuorukaisen tenorillaan, vaan matalalla ja moittivalla äänellä. Sitten hän hiljeni lopullisesti. Hänen ruumiinsa putosi maahan raskaasti tömähtäen…"

Hupulliseen viittaan verhoutunut mies lähestyi murhattua — hän oli Afranius — ja vilkaisi kuolleen kasvoihin: "Varjossa ne näyttivät liidunvalkoisilta ja henkistyneellä tavalla kauniilta…". (kursiivi tekijän — G.A.). Juuri näin, antamalla tavallisten, vaikkakin kauniiden, kasvojen muuttua henkistyneellä tavalla kauniiksi Bulgakov sanoikin meille, että Juudas oli sovittanut syntinsä.

Entä Pontius Pilatus? Hänen omatuntonsa oli edelleenkin rauhaton, ja hän uteli salaisen palvelun päälliköltä Juudaan murhan yksityiskohtia ja ennen kaikkea: missä se tapahtui? Sen ohessa hän jatkaa näyttelemistään (ceasarin valtiossa on seinilläkin korvat) pohdiskellen, millä tapaa Juudas saattoi päätyä kaupungin ulkopuolelle. Maaherra ihmettelee:

" — …Uskovainen juutalainen lähtee kaupungista taivas tietää minne pääsiäisiltana ja joutuu surman suuhun. Kuka olisi saattanut houkutella hänet ja miten? Jos sen tekikin nainen? kysäisi maaherra umpimähkään arvaillen.

Afranius vastasi tyynesti ja painavasti:

— Mahdotonta, hegemoni. Ei tule kysymykseenkään. Ajatelkaapa asiaa loogisesti: kuka halusi raivata Juudaan tieltään? Rosvojoukoissa ei tavallisesti ole naisia. Kodittomilla kulkureilla ei ole varaa palkata houkutuslintuja. Tähän juttuun ei varmasti ole sekaantunut ketään naista. Sitä paitsi sensuuntaiset teoriat saattavat johtaa meidät väärille jäljille ja jopa häiritä tutkimuksia… Afranius kumartui lähemmäksi maaherraa ja kuiskasi: — Juudas aikoi kätkeä rahansa johonkin turvalliseen paikkaan, jonka hän yksin tiesi.

— Nokkela selitys. Siinäpä lieneekin vastaus. Ymmärrän nyt: häntä ei houkuteltu pois kaupungista — hän lähti vapaaehtoisesti. Niin sen pitää olla…", Pontius Pilatus teki yhteenvetonsa.

Näissä kohtauksissa kirjailija on näyttänyt rajattoman vallan "keittiön", myös sen vallan, jonka alla hän eli itsekin ja jonka "itämaiset hienoudet" hän sai tuntea nahoissaan. Tunkeutumalla "kaikkein pyhimpään", mitä tavallisesti huolellisesti salataan, näyttämön demiurgi heitti suoranaisen haasteen valtion demiurgille. Sitä paitsi Juudean julman maaherran hahmossa erottuvat selvästi tutut piirteet: "silmissä oli sameutta, jonka läpi aika ajoin tunkeutui vaarallisia keltaisia kipinöitä ja jopa "saatanallista tulta"; kellertävät sileäksi ajetut kasvot; piipun polttamisesta keltaiset hampaat; kauhistuttava hymy; "ratsumiehen laahustavat askelet" — tämä tuo mieleemme pussihousuihin ja pehmeisiin kaukasialaisiin saappaisiin sonnustautuneen "kansojen isän"… Eikä kirjailija sanonut Pontius Pilatukselle, vaan nimenomaan hänelle, valtiaalle Ješuan suulla: "Olet liian sulkeutunut ja menettänyt lopullisesti uskosi ihmisiin."

Tällaisissa mielenilmauksissa piili vaara. Ei ollut sattuma, että kuunneltuaan kolme ensimmäistä lukua kustannusalan huomattava toimihenkilö N. S. Angarski sanoi heti, ettei teosta saa julkaista. Bulgakovin itsepintaiseen "miksi?" hän ei ruvennut antamaan selityksiä. Bulgakov ymmärsi, että hänen elämänlankansa oli jälleen kiristynyt vaarallisesti. Hänen hermonsa olivat pingottuneet äärimmilleen, ja tässä mielentilassa mestari antoi hänessä periksi tavalliselle, sairauksien ja väsymyksen uuvuttamalle ihmiselle. Nimenomaan tämä nääntynyt ihminen ilmoitti "yläportaaseen", että on päättänyt kirjoittaa näytelmän Josif Stalinista.

Ehkä tässä piilee vastaus kysymykseen, miksi romaanin epilogissa, jota tekijä oli juuri viimeistelemässä, ei ole merkkiäkään siitä, että Ješua olisi tuominnut Pilatuksen? Ainoastaan hymähdys silmissä! Tietäväisen hymähdyskö? Viittaako se kaiken tajuamiseen ja kaiken anteeksiantamiseen? Totta kyllä, mestari jänisti ja ryhtyi kirjoittamaan näytelmää hegemonista, mutta todellisuudessahan hän ei halunnut kirjoittaa tätä näytelmää. Hegemoni oli teloittanut viattoman, mutta hänkään ei ollut sitä halunnut — olosuhteet olivat siihen pakottaneet. Kansako? Se sama kansa, joka matkalla teloituspaikalle ei ollut vapauttanut ainoata puoltajaansa? Tuoko nyt oli kansaa — se oli jänistävä lauma orjia, jotka halusivat vain leipää ja huveja. Tietysti Ješua antoi anteeksi joka ikiselle heistä. Ja siihen hänellä oli omat syynsä.

Hän ilmestyi Jeršalaimiin siinä vaiheessa, kun siellä kaikki oli menossa rappiolle. Kun usko oli vain pelkkä nimitys (mikä arvo on uskovaisella Juudaalla, joka pääsiäisen aattona myi kolmestakymmenestä hopearahasta vähän tuntemansa ihmisen, joka ei ollut tehnyt hänelle henkilökohtaisesti mitään pahaa) ja kun kaikki oli luvallista: valehtelu, kantelu, aviorikokset, puukottaminen… Näissä oloissa itse pyövelit ja kavaltajat muuttuivat silmänräpäyksessä toisten pyöveleiden ja kavaltajien uhreiksi. Kenenpä syyllisyydestä voidaan silloin puhua? Näin on tämän samaisen kertojan, Mestarin tulkinnassa, ja asetelma vihjaa läpinäkyvästi Bulgakovin aikaiseen todellisuuteen.

Ikuisessa kirjassa sanotaan: syntinen on viettelykseen langennut, mutta sata kertaa syntisempi on se, jonka kautta viettelys on tullut. Palauttakaamme mieleen varieteeteatterissa järjestetty mustan magian järkyttävä esitys, jonka hyvin taitavasti Woland ja hänen seuralaisensa suorittivat yhdellä hengenvedolla.. Siinä oli eri mallisia pariisilaisia naistenpukuja, hattuja, silkkisiä kenkiä, antiloopin nahasta tehtyjä käsilaukkuja, Chanel– ja Narcisse noir –hajuvesipakkauksia… Ja koko tämä ihmeellinen valikoima oli tarkoitettu tavallisille neuvostoliittolaisille eevoille aikana, jolloin hemmottelematon (lievästi sanottuna!) kotimainen teollisuus oli ikään kuin asettanut tavoitteekseen naiskansalaistensa (ja myös mieskansalaistensa) rumentamisen kolistelemalla heistä pois ihmisen luonnollisen itsensäkoristamisvaiston. Kukapa olisi pystynyt vastustamaan sellaista houkutusta?!

Tosin vietteleminen ulkomaalaisilla "hepenillä" oli vasta alkua. Niiden lisäksi oli paljon vakavampia viettelyksiä: ura, hyvinvointi (virkailijalle), uusi kirja ja taidenäyttely (kirjailijalle ja taidemaalarille), maine (näyttelijälle), ateismi eli maallinen paratiisi (kristitylle) ja pelontunne kansan valtaosalle (ellet sinä nujerra, niin sinut nujerretaan), kostonhimo… Juuri nämä "houkutukset", joita kylvivät kaikenkarvaiset ja –malliset wolandit, olivat synnyttäneet yleisen epäluuloisuuden, ilmiannon ja kantelun ilmapiirin. Niin että ei suinkaan "asuntokysymys" tai jokin muu ollut saattanut turmiolle meidän onnettomia mies– ja naiskansalaisiamme, kuten viisaimmista viisaimman valkoisiin vaatteisiin naamioitunut Woland on meille vakuutellut. Se olisi paljastunut heti, jos varieteeteatterin viereisessä salissa olisi esitetty toinen, hyväntahtoisuutta ja inhimillistä myötätuntoa henkivä kappale. Ei ole epäilystäkään, että tällaisessa esityksessä ihmiset olisivat vuodattaneet osaaottavuuden ja myötätunnon kyyneleitä jakaessaan keskenään tasan viimeisen ruplansetelinsä… Tuossa varieteeteatterin mustan magiaesityksen huippukohdassa, kun kissa oli tempaissut juontaja Georges Bengalskilta pään irti, kajahti äkkiä naisen ääni: "Jumalan tähden, älkää enää kiusatko häntä…" (kursiivi minun. — G.A.). Ja hetken kuluttua jo kokonainen kuoro kannatti tätä alussa yksinäistä ääntä: "Annetaan anteeksi, annetaan!" — ja onnettomalle Bengalskille palautettiin hänen päänsä. Eli kaikki riippuu siitä, minkälaisia kieliä ihmisessä kulloinkin hipaistaan — ylä– vai alarekisteriä… Viettelys Nizassa, Juudaassa, Marcus Rotantappajassa, syyrialaisen aalan sotilaissa ja tuhansissa heidän kaltaisissaan on tullut maailman mahtavien kautta: caesarin, Pontius Pilatuksen, salaisen palvelun päällikön Afraniuksen, ylipappi Kaifaan välityksellä… Mitä korkeampi on maallinen valta ja mitä valkoisempi sen viitta, sitä laajempi on sen verinen vuori… Ja sen vuoksi Ješua sanoo Pilatukselle: "…että kaikkinainen valta merkitsee ihmisiin

kohdistettua väkivaltaa ja että tulee aika, jolloin ei ole caesareiden valtaa eikä mitään muutakaan valtaa. Ihminen siirtyy totuuden ja oikeudenmukaisuuden valtakuntaan…"

4

Kun romaanin julkaisemisesta oli kulunut neljäkymmentä vuotta, eräät pikkutarkat tutkijat olivat huomaavinaan "raamatullisissa luvuissa" melkeinpä herjausta (esimerkiksi samainen Juudaan tapaus: kanonisen Evankeliumin mukaan hän ei kavaltanut satunnaista tuttavaansa, kuten Bulgakovilla, vaan Opettajansa, minkä vuoksi omantunnontuskissaan teki itsemurhan). He katsoivat, että Bulgakov oli etääntynyt sen uskon sakramenteista, jota olivat tunnustaneet hänen isänsä ja isoisänsä. On ilmestynyt kirjoja, joissa kritisoidaan nimenomaan romaanin "raamatullisia" lukuja. Toisin sanoen jo useampi lukijoiden ja tutkijoiden sukupolvi ajattelee, että Bulgakov esitti oman evankeliumiversionsa. Mielestäni se on väärin ja siksi toistan, että Bulgakov kääntyi Ikuisen kirjan puoleen vain ilmaistakseen sen pohjalta omat kokemuksensa ja käsityksensä omasta ajastaan. Hänen (ja meidänkin) näkemyksensä mukaan tämä aika traagisuudessaan ja mittavuudessaan oli rinnastettavissa muinaisajan tapahtumiin, jotka olivat vaikuttaneet koko maailmanhistorian kulkuun.

Tragedia oli saanut alkunsa jo paljon aikaisemmin. Taiteilija A. P. Ostroumova–Lebedeva kirjoitti 1800–luvun lopun mielialoista seuraavasti: "Kaikki vieraani ja velipoikani ryhtyivät painostamaan minua senaikaisen uskonnollisuuteni takia ja sanoivat ihmettelevänsä, miten minunlaiseni järkevä ihminen voi olla uskovainen… Siihen aikaan en aavistanutkaan, että Pariisissa oleskeluni ja Renanin ja Voltairen lukeminen muuttavat vuoden parin kuluttua maailmankatsomukseni täydellisesti…" Rivien välistä lukee, että naisen elämä muuttui helpommaksi, vapaammaksi, ennen kaikkea siksi, että hänen hengenlaadustaan oli kadonnut tuo ortodokseille ominainen syyllisyyden tunne ihmissuvun takia.

Samoin M. A. Bulgakov sanoi sanansa epäuskon puolesta. Hänen sisarensa Nadežda Afanasjevnan mukaan tämä tapahtui vuonna 1910. Etääntyminen kristinuskon sakramenteista oli Bulgakoville ja hänen aivan nuorelle vaimolleen melko kivutonta (nähtävästi heidän nuoren ikänsä ja kokemattomuutensa vuoksi). Se ilmeni selvimmin haluttomuutena jättää lapsensa eloon. Ensimmäisen aborttinsa T. N. Lappa teki jo ennen "vihkiä", toisen Smolenskin kuvernementin Nikolskojen kylässä, jossa Bulgakov oli aloittanut lääkärinä. Aika oli kiistämättä vaikeaa: vallankumous, kansalaissota… Mutta synnyttiväthän naiset silloinkin. Lääkäri Bulgakov antoi itsekin synnytysapua talonpoikaisnaisille…

"Jos Mihail olisi halunnut lapsia, niin minä olisin tietysti synnyttänyt! Ei, hän ei kieltänyt, mutta ei halunnutkaan, se oli päivänselvää…" T. N. Lappa kertoi.

Varlen Stronginin kaunokirjallisessa kertomuksessa Mihail Bulgakovin rakkaus väitetään, että T. N. Lappalle teki abortin itse Bulgakov (toisaalla kukapa muukaan, olihan Bulgakov seudun ainoa lääkäri).

"Nainen purskahti itkuun. Mies ei ollut huomaavinaan tämän kyyneleitä ja käski siirtyä leikkaushuoneeseen. Nähtävästi hän oli ensimmäistä kertaa tekemässä aborttia. Talonpojat eivät olleet esittäneet hänelle tuontapaisia pyyntöjä… Hän selaili lääkärikirjaa ja veti kumihansikkaat käteensä…"

Tuskinpa nuori puoliso ajatteli silloin, että oli rikkomassa kristinuskon yhtä tärkeimmistä käskyistä — "älä tapa" (tiedetään että abortti rinnastetaan kristinuskossa murhaan). Taitamattomasti suoritetun "operaation" seurauksena oli T. N. Lappan hedelmättömyys tämän kahdessa muussa avioliitossa. Omia lapsia ei M. A. Bulgakovilla ollut toisenkaan vaimonsa, L. J. Belozerskajan kanssa (nainen teki samoin abortin), eikä kolmannenkaan — Jelena Sergejevnan — kanssa. Nähtävästi hän ei suotta korosta, että hänen sankarinsa Mestarin runotar on lapseton.

Jotain tässä haluttomuudessa saada jälkeläisiä, "lapsenmurhassa" oli luonnonvastaista, ja tietysti se poikkesi selvästi ortodoksisesta uskosta. Myöhempi etääntyminen kristinuskosta oli jo tietoista ja traagista kirjailijan maailmankatsomusta ajatellen.

Niin että heitä kumpaakin — elämän demiurgia Josif Stalinia ja näyttämön demiurgia Mihail Bulgakovia — yhdisti samoin myös yhteinen salaisuus — Friedan salaisuus*. Frieda oli kummankin demiurgin akilleenkantapää. Muovatessaan legendaa itsestään (itse tai muiden kautta) ja antaessaan sille aivan erityisen merkityksen (jonka Bulgakov on ilmaissut suoraan: "ilman legendaa ei ole kirjailijaa") kumpikin heistä salaa huolellisesti "akilleenkantapäänsä". Legendassa Josif Vissarionovitš Stalin. Lyhyt elämäkerta. (Moskova 1949) ei ole pienintäkään viittausta hänen Friedaansa. Tämä on varsinainen "ihanan Josefin" legenda, jossa ei voi olla tilaa hänen arkielämälleen, perheelleen eikä tietysti Friedalle. Tällainen olisi liian henkilökohtaista tullakseen ikuistetuksi legendaan. Siitä huolimatta Frieda numero yksi eli Nadežda Sergejevna Allilujeva (1901—1932) elettyään avioliitossa Stalinin kanssa 12 vuotta teki itsemurhan ja jätti orvoiksi kaksi lastaan (Allilujevan hyvin läheisesti tunteneet vakuuttivat, että arkielämässä J. V. Stalin oli tyranni ja käyttäytyi usein loukkaavasti vaimoaan kohtaan). Kaitsijan elämässä naisen paikan oli valloittanut työläisten ja talonpoikain puolue ja valtio.

Frieda oli syrjäytetty myös Bulgakovin tajunnasta. Hänen tilallaan ei kuitenkaan ollut puolue, vaan toinen nainen — syrjäyttänyt — ensin kaunotar Ljuba ja sitten kaunotar Jelena (legendan mukaan nimenomaan Jelena olikin se ainoa keskeisin nainen kirjailijan elämässä). Syrjäytetty niin perusteellisesti, että romaanissa kuvattu Mestari unohtaa, mikä oli hänen ensimmäisen vaimonsa nimi. Bulgakov unohti "Taskan", Tatjana Nikolajevna Lappan nimen sekä teoksiensa sivuilla että varsinaisessa elämässään. Ikään kuin ei olisi ollutkaan kuuttatoista vuotta rakkautta, ystävyyttä, molemminpuolista tukea, yhteisiä tragedioita (Bulgakovin lankeamista morfiinin orjaksi) eikä yhteisiä salaisuuksia. Yksi heistä onkin henkilöitynyt loppujen lopuksi romaanin Saatana saapuu Moskovaan Friedan hahmoon, joka ensi näkemältä on toisarvoinen persoona. Tämä hahmo on vielä yksi henkilö–koodi Bulgakovin romaanissa, joka on rinnastettavissa Goethen Faustiin, siihen perimmäiseen salaisuuteen, jonka saksalainen nero oli selvittänyt itselleen elämänsä aikana ja ilmaissut kuolemattomassa runoelmassaan vähän ennen kuolemaansa; "asioiden mittana" on Goethen mukaan Gretchen (ihminen); synnin mittana on "yksinkertaisen sielun" uskon rikkoutuminen (samassa on kyse venäläisessä kansanlaulussakin: "Älkää soimatko, arvostelko minua, ihmiset, en ole hukassa syyllistyneisyyteni vaan yksinkertaisuuteni vuoksi…") (kursiivi minun. — G.A.)

Uuden kiintymyksensä vuoksi Bulgakovin jättämä T. N. Lappa kaikkosi olemattomuuteen, hän jäi ilman mitään toimeentuloa ja toivoa äitiydestä. Mutta sitäkin katkerammalta Tatjana Nikolajevnasta tuntui ajatus, että heidän yhdessä viettämänsä vuodet olivat Bulgakovista aivan arvottomia. Samoin kuin itse nainenkin. Bulgakovin läheiset, jotka tunsivat nuoren parin yhteiselon sen loppuaikoina, panivat merkille, että Tasjaan, Tatjana Nikolajevnaan "M. A. suhtautui ylenkatseellisesti ja ironisesti kuin palvelijattareensa…"

Todellakin, Tatjana Nikolajevna merkitsi siinä vaiheessa Bulgakoville vähän. Niin vähän, että mies kehtasi ehdottaa, että nainen tekisi enemmän tilaa heidän pienessä huoneessaan, koska piti vapauttaa paikka hänen uudelle rakastetulleen Ljubov Jevgenjevna Belozerskajalle, jolla "ei ole missä asua". Ja Valkokaartin, jonka hän oli kirjoittanut Tatjana Nikolajevnan vierellä ja omistanut alun perin tälle, hän omistikin piakkoin jo L. J. Belozerskajalle.

T. N. Lappa muisteli katkerana: "Hän kirjoitti öisin Valkokaartia ja piti siitä, että minä istuin lähettyvillä ja ompelin. Hänen käsiään ja jalkojaan paleli jatkuvasti ja hän puhui minulle: ’Hae nopeasti kuumaa vettä’; minä lämmitin vettä petrolikeittimellä, hän laski kätensä kuumavesivatiin…".

Todellakin, katkeruus oli täysin selitettävissä. Käsitteet "velvollisuus" ja "vastuu" sopivat ennemmin munkeille kuin luoville taiteilijoille, jotka janoavat kiusausta ja salaisuutta. Sydämen yksinkertaisuudella ja tavallisilla ihmistunteilla ei ole vetovoimaa hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää maistaneeseen. Tästä on Puškinillakin Kohtauksessa Faustista, jossa runoilija kuvaa suhteensa katkaisemista Friedaansa, maaorjatyttöön Olga Kalašnikovaan, joka sai hänelle lapsen.

Josif Stalinin Friedasta tuli hänen vaimonsa vuonna 1919, kun tyttö oli 18– ja hän 38–vuotias. Nadežda Sergejevna oli nuori ja viehättävä — samoin kuin oli Jelena Sergejevna Bulgakova. Hän halusi "elämää, valoa, liikettä", mutta puoliso telkesi hänet "keisarillisen" arkipäiväisyyden pimeään eikä halunnut ottaa huomioon naisen nuoruutta ja elämää. Vaimonsa hautajaisissa pysähdyttyään hetkeksi ruumisarkun vierelle Stalin virkkoi: "Poistui, kuin vihollinen…" — ja lähti surusalista. Eräät tutkijat ovat sitä mieltä, että nimenomaan Nadežda Sergejevnan itsemurha vaikutti Stalinin muuttumiseen todelliseksi tyranniksi, sai aikaan vuoden 1937… Saattaisi luulla, että se on pötyä! Ja kuitenkin on tunnustettava, että tässä väitteessä on perää: rakastava nainen, vahva perheen perusta lieventävät luonteen kovuutta, tyynnyttävät vallanpitäjien sydäntä. Mutta sitä varten Nadežda Allilujevalle olisi pitänyt olla käärmeen viisaus ja yli–inhimillinen kärsivällisyys, jotka olisivat voineet kehittyä vasta tulevan vaimon erikoisvalmennuksessa yhteiseloon valtiaan kanssa.

Valitettavasti nuori nainen ei ollut saanut tällaista erikoislaatuista valmennusta — hän oli tavallista sukua ja saanut tavallisen kasvatuksen — ja oli samaisessa Friedan roolissa, tuomittu jäämään sanattomaksi ja tuntemattomaksi. Hänelle ei suotu edes vähäistä paikkaa legendassa nimeltään Stalin, edes mainintaa siitä, että nainen "oli ollut". Mutta tämä Frieda kapinoi olemattomuutta vastaan. Kohtalokkaalla itsemurhallaan hän kohotti itsensä yksilöksi — protestoivaksi yksilöksi. Hän kapinoi tyranniutta vastaan, olkoonkin että se tapahtui perhetasolla.

Bulgakov oli monesti sanonut T. N. Lappalle: "Sinusta, Taska, Jumala rankaisee minua…" Mutta hän ei pyytänyt naiselta anteeksi milloinkaan. Niinpä romaanissaankin hän panee asialle naisen, tällä kertaa Margaritan, jonka pitää Saatanan tanssiaisissa anoa armahdusta lapsen murhanneelle Friedalle. Itse asiassa anoa armahdusta miehelle itselleen. Tuskinpa Margarita–Jelena tajusi mistä oikein oli kysymys, sen sijaan mestari Bulgakov ymmärsi mainiosti ja pani siksi naissankarinsa esittämään kohtalokkaan kysymyksen. Miksi Frieda yksin joutuu tilille? Tähän Begemot–kissa vastaa ilkikurisesti: "Mitä tekemistä tässä on isännällä? Eihän hän ollut kuristamassa pienokaista metsässä…"

Frieda–"Taska" antoi anteeksi mestarille. Eikä milloinkaan muistuttanut olemassaolostaan — ei kirjailijan elinaikana eikä tämän kuoleman jälkeenkään. Elleivät pikkutarkat tutkijat olisi paneutuneet asiaan, niin nainen olisi mennyt toiseen maailmaan jättämättä jälkeensä "tunnustuksia". Eikä hänen roolinsa myöhästynyt tunnustaminen M. A. Bulgakovin kohtalossa muuttanut miksikään tärkeintä: Tatjana Nikolajevna Lappa oli elänyt oman elämänsä, joka ei ollut heijastusta mestarin valosta.

"Frieda–kompleksi" saattoi yhdistää molemmat demiurgit. Yhdistää joksikin hetkeksi. Koska todellista tasavertaisuutta heidän välillään ei ollut eikä voinutkaan olla. Tasavertainen ei esiinny anojan roolissa, mutta Bulgakov esiintyi. Esimerkiksi pyytäessään lupaa käydä ulkomailla. Sinänsä uhkarohkea pyyntö, koska "virkailijat" olivat sekä antaneet toivoa tällaisen matkan mahdollisuudesta että evänneet sen (luonnollisesti Kaitsijansa luvalla: tämä seurasi tarkkaavaisesti demiurgi–velipuolensa kohtaloa). Nimenomaan pyytäjän nöyryytystä kokenut Bulgakov pani Wolandin sanomaan Margaritalle ja myös Mestarille: "Te ette pyydä milloinkaan mitään! Ette mitään ettekä milloinkaan, varsinkaan niiltä, jotka ovat teitä voimakkaampia. Teille tarjotaan ja annetaan kaikki itsestään!"

5

Ja todellakin, tarjottiin ja annettiin. Mutta ennen tarjottiin. Neuvostoliiton mahtavin mies kysyi häneltä:

"Olemmeko me todella alkaneet kyllästyttää teitä? Ehkä te haluatte matkustaa ulkomaille?" Tämä piti ymmärtää: "Haluatteko todella elää ulkomailla?"

Ja Bulgakov vastasi kohtalokkaan "en", vaikka koko hänen olemuksensa huusi "kyllä, kyllä!". T. N. Lappa muisteli vielä, että "niitä, jotka kävivät ulkomailla, hän oli valmis kuuntelemaan suu auki." Ulkomailla oleskeluun hän liitti tulevaisuudensuunnitelmansa, fyysisen ja henkisen uudestisyntymisensä, sanalla sanoen monen monet asiat. Kerran 1920–luvulla hän yritti lähteä Venäjältä, ja Tatjana Nikolajevna oli jopa vakuuttunut, etteivät he enää tapaa toisiaan milloinkaan. Mutta silloin maastamuutto ei onnistunut. Eikä se onnistunut myöhemminkään, kun hän pyysi lupaa matkustaa Pariisiin toisen vaimonsa, Ljubov Jevgenjevna Belozerskajan kanssa.

Ei häntä laskettu kolmannenkaan vaimonsa, Jelena Sergejevnan kanssa vuonna 1934 (ja vuonna 1935 hyväksyttiin laki, jonka mukaan yrityksestä loikata ulkomaille rangaistiin ampumalla). Tällaista oli neuvostoliittolaisille ulkomaat! Vaikka Bulgakov oli nähtävästi harkinnut kaiken yksityiskohtia myöten (jopa niinkin pitkälle, että millaisessa muodossa postittaa anomuksensa — kirjoituskoneella vaiko käsin kirjoitettuna, että se tehoaisi paremmin Häneen). Hän oli harkinnut asian niinkin pitkälle, että lainasi lempikirjailijaansa Gogolia: "Alan arvostaa Venäjää vasta Venäjän ulkopuolella ollessani ja alan rakastaa sitä kun olen siitä kaukana."

Bulgakov etsi tukea Gorkilta ja pyysi tätä käyttämään suhteitaan korkeisiin virkailijoihin, että hän olisi voinut toimittaa anomuskirjeensä perille. Sisäinen perustelu oli yksi: "Minun täytyy ja minulla on oikeus nähdä vaikka vilauksella — valoa…" Ulkomaat olivat valoa! Tarkemmin ei uuden neuvostosivistyneistön suhtautumisesta ulkomaihin olisi voinut sanoa. (Ainoastaanko uuden? Entä 1800–luvulla omasta aloitteestaan ulkomaille muuttanut kuulu V. S. Petšjorin*: "Vannon Jumalan kautta! Olen monesti polvistunut, ojentanut käteni kohti laskevaa aurinkoa ja rukoillut sitä: ’Ota minut mukaasi! Sinne, sinne länteen!’").

Kirjailija ei salaa, että hänen haavekuvissaan "on jo aikoja väikkyneet Välimeri ja Pariisin museot, hiljainen hotelli ilman ainoatakaan hänen tuttaviaansa ympärillä, ja Moliéren suihkulähde, ja kahvila, ja sanalla sanoen mahdollisuus nähdä tuo kaikki..." Eikö tässä kuvastu todellinen kaipuu, sen rauhan kaipuu, jonka kirjailija antaa Wolandin ja Margaritan kautta houkutella mestaria.

Woland: "Mitä te tuollakaan tekisitte, kellariasunnossanne!.. Miksi? Woland jatkoi vakuuttavasti ja pehmeästi. — Oi te kolmin kerroin romanttinen Mestari, ettekö tosiaankaan halua päivisin kuljeksia ystävättärenne kanssa kirsikkapuiden alla, jotka pian puhkeavat kukkaan, ja iltaisin kuunnella Schubertin musiikkia?"

Margarita: "Katso, tuolla edessäpäin on ikuinen majasi, joka on annettu sinulle palkinnoksi. Minä näen jo venetsialaisen ikkunan ja viiniköynnökset, jotka kiipeävät katolle saakka… Tiedän, että illalla tulevat luoksesi ne, joita rakastat ja joista olet kiinnostunut ja jotka eivät kiusaa sinua. He soittavat ja laulavat sinulle, ja sinä näet, miten valoisaa huoneessa on, kun kynttilät palavat. Saat nukkua…"

Ja äkkiä —piu–pau! Schubert vaikenee, venetsialainen ikkunalasi särkyy pieniksi sirpaleiksi, kynttilät sammuvat... Syntyy riitasointu. Eivätkä mitenkään sovi maalattuun pastoraaliin kaksi Margaritan eli… itse romaanin tekijän lausumaa sanaa: "...saat nukkua vanha rasvainen myssy päässäsi..." (kursiivi minun. — G.A.).

Miksi "rasvainen"? Eihän mestari ole noin epäsiisti, ja nimenomaan tätä korostaa Margarita. Ja miksi — myssy? Onko hän sitten todella "myssytetty" eli nenästä vedetty, puijattu? No eihän tässä voi olla kyseessä mikään erehdys, varsinkin kun kirjailija käyttää monesti romaaninsa sivuilla tätä outoa (etenkin jalosukuista Mestaria kuvatessaan) sanaa "rasvainen": Aloizin "rasvainen housupari", "rasvainen romaani" ja lopulta "rasvainen myssy"...

"Rasvainen" tuo mieleen kylläisyyden. Luonnollisesti myös levollisuuden. Siksi kun täysi vatsa janoaa aina lepoa, ja mikä tahansa luomistyö on sille vastentahtoista: koska luovuus on tunnetusti aina levottomuutta, ja sitäkin enemmän se vaatii kamppailua. Tarkoittaneeko tämä sitten sitä, että Bulgakov halusi luopua luomistyöstään saadakseen ulkomaalaisen "rasva–annoksen" itselleen ja puolisolleen?

Se on mahdollista, hyvinkin mahdollista, sillä miksipä muutoin matka ulkomaille tarkoitti Bulgakoville "koko tulevaisuuden kysymystä, vaikkakin lyhytaikaista tulevaisuutta, vaikkakin elämän ehtoolla..." Tämä vuodatus muistuttaa valitusta tai äitinsä rinnasta erotetun lapsen itkua. Mutta Länsi oli ollut (ja oli edelleen) osalle Venäjän sivistyneistä kansalaisista tällainen rinta, heidän henkinen alkukotinsa, valo, kuten Bulgakov sanoi (eipä suotta näitä ihmisiä nimitetty "länsimielisiksi"). Ulkomaamatkan kieltäminen oli hänelle samaa kuin väkivaltainen erottaminen valosta ("Minä olen vanki... Minut on keinotekoisesti sokaistu..." oli Bulgakovin vakituinen yöllinen puheenaihe), eikä hän luonnollisesti voinut siihen alistua. Ja taas kerran luvattiin — ja hän elpyi ja "toisti yhä uudestaan riemuiten: ’En ole siis vanki! Näen siis valon!’"

Näistä äärimmäisen tuskan ja kärsimysten kyllästämistä sanoista selviää, että Bulgakov ei himoinnut rasva–annosta, vaan tavallista eli keskitason ihmisen elämää. Tavallisen ihmisen elämästä (Schubertin kanssa tai ilman Schubertia, kynttilöiden kanssa tai ilman niitä) tuli hänen ihanteensa, kuten oli aikaisemmin tullut, mainiolle sanataiteilijalle ja suurelle uurastajalle A. P. Tšehoville. Kolme sisarta –näytelmän Mašan musta puku oli kuin suruliputus Tšehovin omalle elämälle — elämästä, jonka olivat nielleet hänen kirjansa, kirjallisen päiväläisen Sisyfoksen työ... "Suositun kirjailijan" elämä on hyvää vain myyttinä: "Mestari ei laskenut kynää kädestään viimeiseen elinpäiväänsä ja –tuntiinsa..." Todellisuudessa se on pakkotyövangin elämää, joka on raskailla puudan painoisilla punteilla kahlittu työpöytään, muistioon, kirjoitus– tai tietokoneeseen... ja mikä tärkeintä, omaan aikaan. Suotta ei Bulgakov aloittanut yhtä ulkomaanmatkaa anovista kirjeluonnoksistaan Stalinille Gogolin Ripityksen motolla: "Kuvatessaan nykyaikaa ei voi olla siinä korkeavireisessä ja levollisessa tilassa, joka on välttämätön silloin kuin työskentelee suuren ja sopusuhtaisen teoksen parissa. Todellisuus on liian elävää, liian liikuttavaa, liian ärsyttävää..."

Miksi sitten Bulgakov ei vastannut Stalinille "kyllä" vaan "ei" ja tuomitsi täten itsensä edelleenkin elämään "kohisevassa joukossa", epävapaudessa, "kellarissa"? Hämmentyikö hän? Paljon mahdollista. Eihän Bulgakov ollut odottanut Mahtavimman puhelinsoittoa, häntä ei ollut varoitettu etukäteen puhelusta. Mutta on mahdollista sekin, että jossain hänen alitajunnassaan piili muistikuva maasta muuttaneista veljistään, joiden elinolot eivät olleet hääppöiset; myös hänen sisimmässään piillyt tieto siitä, että nykyinen "kirjailijan" ja "ensimmäisen dramaturgin" arvo saattaa pikemminkin vaihtua Pariisissa "taksikuskin" tai "portsarin" arvoksi; että Länttä hän kiinnostaa kirjailijana nimenomaan niin kauan, kun asuu Neuvostoliitossa ja esiintyy "rohkean kirjailijan" roolissa, neuvostojärjestelmän vastustajana. On mainittava vielä kolmas seikka, jonka kirjailija on tunnustanut riviensä välissä eräässä 14. huhtikuuta 1932 kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän puhuu elämänsä "viidestä kohtalokkaasta virheestä".

"Mutta nyt sille ei voi mitään, mitään ei saa takaisin. Kiroan vain nuo kaksi odottamatonta, kuin pyörtymyksessä sattunutta arkuuden puuskaa, joiden vuoksi tulin tehneeksi kaksi virhettä viidestä. Puolustuksekseni voin sanoa: tämä arkuus oli satunnaista — uupumiseni seurausta... Syyttömyyteni todistus kylläkin on, mutta rauhaa ei ole."

Viimeisiin päiviinsä asti Bulgakov ei antanut itselleen anteeksi sitä, että oli jänistänyt vallanpitäjän edessä, että vastoin tahtoaan oli sanonut sen, mitä häneltä oli odotettu, ja että oli itse lukinnut itsensä häkkiin.

27. joulukuuta 1932 Neuvostoliiton toimeenpaneva keskuskomitea ja kansankomissaarien neuvosto vahvisti asetuksen kansalaisten asuinpaikkarekisteristä ja passijärjestelmästä, jonka takia kymmenet tuhannet talonpojat joutuivat "vangituiksi". Heillä ei ollut oikeutta edes "Yrjön päivänä" jättää vakituista asuinpaikkaansa. Asetuksen rikkomisesta saatettiin rikosvastuuseen; Venäjän federaation rikoslain 192. pykälä määräsi että rangaistuksena oli vapauden riisto jopa kahdeksi vuoseksi. Näin ollen talonpoikien asuinpaikkarajoituksesta tuli ehdoton. Kaiken lisäksi heidän työstään kolhooseissa ei maksettu: talonpojilla ei ollut rahaa vaatteiden, jalkineiden ja muiden tarvikkeiden ostoon.

Tiesikö tämän Bulgakov? Vaikka olisi tiennytkin, niin mitä siitä? Monien Venäjän kansalaisten tavoin hän oli enemmänkin huolissaan omasta kohtalostaan: miten totalitaarisessa järjestelmässä onnistuisi säilyttämään kalleimpansa eli henkensä. Hän tunsi tasapainottelevansa veitsen terällä... Eläminen näissä olosuhteissa pakotti neuvostotaiteilijoita, suuriakin, keksimään ovelia puolustautumiskonsteja. Ja muutamat jopa luopuivat kokonaan vastarinnasta taiteilijantyössään — se oli vallanpitäjän luovalle ihmiselle tarjoaman levollisen ja viihtyisän elämäntavan hinta. (Paljon mahdollista, että Bulgakovin suuri aikalainen — Šolohov, jonka pitkäaikaisen kirjailijana vaikenemisen lukeva maailma yrittää yhäkin selvittää itselleen, valitsi nimenomaan tämän tien. Tietysti tämä on vain olettamus.) Vaikeneminen oli Bulgakoville samaa kuin kuolema. Ja harkittuaan huolellisesti asian hän päätti: a) on jatkuvasti pidettävä vireillä suhteitaan ulkomaalaisiin, jotka tarvittaessa saattaisivat levittää sanan maailmalle "omantunnon vangista" ja käyttäisivät koko maailman yhteisön voimat tämän pelastamiseksi; b) on aina puhuttava avomielisesti, rohkeasti — ja puhuttava edeltäkäsin (riistäen täten kantelijalta mahdollisuus tehdä sitä ennen sinua, ilmaistava asia jopa rämäkämmin kuin kantelija).

Sitä todistaa Bulgakovin 28. maaliskuuta 1930 Neuvostoliiton hallitukselle kirjoittama uhmakas kirje:

"Tässä on yksi luomistyöni piirteistä /.../ mustia ja mystisiä värejä, joilla on kuvattu meidän arkielämämme lukemattomia kieroutumia, myrkky, jolla kieleni on kyllästetty, syvällinen epäily suhteessa vallankumousprosessiin, joka tapahtuu takapajuisessa maassani, ja sen vastakohdaksi asettamani mieluisa ja suurenmoinen Evoluutio, ja mikä tärkeintä kansani kavahduttavien piirteiden kuvaus, niiden piirteiden, jotka jo kauan ennen vallankumousta tuottivat syvää kärsimystä opettajalleni M. J. Saltykov–Štšedrinille..."

Ihmeellistä, että tätä samaa "uhmakkaan totuuden" menetelmää 1950–, 60– ja 70–luvuilla käytti muuan porvarillisessa Latviassa syntynyt tuttavani, neuvostogeologi, tunnustuksellisen Kohtalonsa kahleissa –dokumenttiromaanin (Petroskoi 2000) tekijä Harri Lak. Kysyin häneltä: miten hän onnistui säilymään ja lisäksi työskentelemään suljetussa laitoksessa (geologian instituutissa), kun hänen isäänsä pidettiin "kansanvihollisena" (menehtyi leirillä nälkään ja tauteihin) ja äitinsä oli muuttanut Israeliin (naisesta oli tullut ensimmäinen neuvostokansalainen, joka hallituksen luvalla vuonna 1955 jätti Neuvostomaan). Harri vastasi minulle: "Minä tiesin, että minua pidetään silmällä, ja tiesin kuka sen teki. Minua tympäisi, että tuo vasikka (naapuri) nuohosi minun postilaatikossani ja teki sitten selkoa minusta valvontaelimille. Päätin nolata hänet — ja rupesin itse kertomaan itsestäni. Kerroin paljon enemmän, kuin hän olisi pystynyt kertomaan. Tämä tehosi."

Huomattakoon: omassa "uhmakkaassa totuudessaan" Bulgakov puhui pääasiallisesti itsestään ja "kaltaisistaan" eli sivistyneistöstä, jota hän avomielisesti tunnusti rakastavansa (kirje Neuvostoliiton hallitukselle) ja jolle kirjoitti. Eikä milloinkaan alentunut "yleiseen totuuteen" ja vakuutti uhmakkaasti (yhtä avoimesti), ettei tämä totuus kiinnostanut häntä:

"Talonpoikaisaihetta en pysty käsittelemään, koska en pidä maalaiselämästä… Työväen arjesta minun on hankala kirjoittaa, vaikka minulla onkin huomattavasti selvempi käsitys työläisten oloista kuin talonpoikien. Silti en tunne sitä kuitenkaan riittävän hyvin. Enkä ole erityisemmin kiinnostunut siitä…"

Stalinkaan aateveljineen ei tuntenut talonpoikaistoa, ei pitänyt siitä eikä pyrkinyt ymmärtämäänkään. Siksi ilmestyikin asetuksia, jotka määrittelivät talonpojan elämän alusta loppuun ja riistivät häneltä perinteisen vapauden päättää talousasioistaan, jopa niin pitkälle, että ylhäältä määrättiin kylvö– ja sadonkorjuuaika. Ja yleensä koko talonpoikaiston kohtelu oli tästä lähtien pelkkää luontoäidin herjausta ja pilkkausta. Bolševikkipuolueen 17. edustajakokouksessa yksi Stalinin läheisimmistä aatetovereista L. M. Kaganovitš sanoi suoraan, että neuvostovallan pahin vihollinen oli ollut vauras yksityistalouttaan hoitava talonpoika: "Hänellä oli mitä vahvimmat juurensa taloudessa, ja puolueemme repi taistellen nämä juuret pois."

Tosin ulkonaisesti johtaja antoi leppoisasti etuoikeuden tavallisille uurastajille (työläisten ja talonpoikain valtio!) eikä pitänyt siitä, jos kansalle ei osoitettu asiaankuuluvaa kunnioitusta. Mutta Bulgakoville hän antoi tämän anteeksi (eihän passittanut vankilaan!). "Rohkean, lahjomattoman taiteilijan" imago, jonka tämä oli itselleen luonut, sopi Stalinille: kansainvälisen yhteisön silmissä hän halusi esiintyä demokraattina, jolla oli oppositio (elävä ja toimiva!) lahjakkaan, ulkomailla tunnetun kirjailijan hahmossa.

Mutta Stalin ei olisi ollut Stalin, ellei olisi keksinyt vastavetoa mestarin "suorasukaiselle ja uhkarohkealle totuudelle" itsestään ja sivistyneistöstä, jonka edustajaksi hän itseään nimitti. Johtajalla oli melko huono käsitys ihmissuvusta, saati sitten sivistyneistöstä, eikä hän epäillytkään että hän tarjoamalla sopivan maksun (mukavuudet, kunnia) saa jokaisen kirjailijan, myös Bulgakovin, omien tavoitteittensa taakse, pakottaa palvelemaan itseään.

Josef Stalinin puheesta:

"Aikaisemmin, vallankumousta edeltäneellä kaudella, kapitalismin oloissa… sivistyneistö kokonaisuudessaan sai elantonsa omistavilta luokilta ja palveli niitä. Ymmärrettävää on se usein vihaksi yltynyt epäluulo, jota tunsivat sitä kohtaan maamme vallankumoukselliset ainekset ja ennen kaikkea työläiset… Vaikutusvaltaisin ja ammattitaitoisin osa vanhasta sivistyneistöstä sanoutui jo Lokakuun ensimmäisinä päivinä irti muusta sivistyneistöstä, julisti sodan neuvostovallalle ja ryhtyi sabotaasiin. Se sai siitä ansaitsemansa tuomion, tuli murskatuksi ja hajotetuksi neuvostovallan elimien toimin… Toinen osa vanhaa sivistyneistöä, vähemmän ammattitaitoinen, mutta paljon monilukuisempi, polki vielä kauan paikallaan odotellen parempia aikoja, mutta sitten nähtävästi viittasi kintaalla ja päätti pestautua palvelusmiehiksi, tulla toimeen neuvostovallan kanssa…"

Ja tuo aikomus näytti onnistuvan: unohtaen sekä kaukaisten että läheisten valitukset ja kyyneleet — Anna Ahmatovan, jolta vangittiin mies ja poika, Nadežda Mandelstamin, jonka mies piakkoin menehtyi leireillä, ja monet muut — Bulgakov ryhtyi kirjoittamaan näytelmää Stalinista. Urhoollisesta Stalinista. Kansan puoltajasta. Vaikka "keisarit", korkeimmat vallanpitäjät ovat Bulgakovista ikään kuin iljettäviä. Moliéressa Ludvig on hyhhy. Aleksandr Puškinissa Nikolai I on sitäkin suurempi hyhhy. Batumissa Nikolai II on selvä roisto, jollaisia on vähän, koska käskee ampumaan kapinallisia, mutta Stalinin, jalomielisen Stalinin hän karkottaa jopa Siperiaan asti, tosin kirjeenvaihto–oikeuksin. Bulgakov toimi ikään kuin ei olisi ikinä lukenut Puškinia, vaan kaikenkarvaisten vallankumousmiesten ja terroristien sepitteitä, joissa kehotettiin "musertamaan katala". Mutta Puškinhan oli puhunut hyvin tahdikkaasti ja ymmärtäväisesti tsaarista, jonka kanssa hänellä oli vallan mutkikkaat välit ja joka oli määrännyt hänet karkotukseen, kieltänyt liikkumisvapauden ja evännyt runoilijalta mahdollisuuden toteuttaa haaveensa — käydä ulkomailla.

Puškinille hallitsija ei ollut mikään yliluonnollinen olento, ei mikään Pontius Pilatus eikä tietenkään Woland, vaan ainoastaan "ihminen", jolle ei ole vierasta se, mikä on ominaista jokaiselle kuolevaiselle. Puškin oli korostanut tavallisuutta ja arkisuutta, jota keinoa Bulgakovkin käytti usein. Mutta Puškin oli tehnyt sen avomielisesti, osaaottavasti, jalomielisesti muistellen, kantamatta kaunaa nähtävästi siksi, että oli tajunnut omankin syntisyytensä. Inhimillisen, turhanpäiväisen takaa hän oli kehottanut näkemään tärkeimmän, minkä vuoksi kansan kautta Historiakin tulee muistamaan hallitsijansa.

Bulgakov käyttää samaa keinoa toisella tavalla — pilkkapeukku taskussaan (lähinnä alitajuisesti, taiteilijan vaistoaan seuraten). Hän oli kirjoittavinaan uskollisen alamaisen näytelmää, joka otetaankin alussa vastaan uskollisen alamaisen näytelmänä. Mutta loppujen lopuksi syntyi sellaisen "sankarin" kuva, että uskollisimmatkin alkoivat epäillä: lieneekö Josif Džugasvili se, joksi itseään esittelee? Batum–näytelmästä:

"Rehtori. Kansan turmelijat ja valeprofeetat, jotka pyrkivät horjuttamaan valtion mahtia, levittävät kaikkialle myrkyllisiä… teorioitaan, jotka pahan hengen ohuina virtoina tunkeutuvat kansanelämän kaikkiin huokosiin…"

Kuunneltuaan rehtorin puheen yhdeksäntoistavuotias Josif Džugasvili lausuu: "Aamen!". Pappisseminaarilaisen suussa se kuulostaa ivalliselta ja jopa rienaavalta. Repliikki panee vakavasti ajattelemaan seminaarilaisen luonnetta, sitä, että hänet on muovannut jokin voima, paljon tehokkaampi kuin rukoukset ja pappisseminaarin opettajien kristinuskon oppitunnit. Tuo lausahdus on rehtorin selvää pilkkaa ja kaiken sen pilkkaa, mitä nuorelle miehelle oli opetettu ensin Gorissa koulussa ja sitten Tiflisin pappisseminaarissa.

Hän ei ollut muussakaan pappisseminaarin opiskelijan, uskovaisen kaltainen: tupakoi, poikkesi mustalaispovarin luona, suhtautui välinpitämättömästi ihmisiin. Niinpä hän pyysi opiskelukaveriaan välittämään kirjeen tuttavalleen. Mutta todellisuudessa kysymys ei ollut mistään kirjeestä, vaan lentolehtisestä, ja täten Stalin saattoi vaaraan asiasta tietämättömän toverinsa. Saatuaan selville lentolehtisen todellisen sisällön luokkatoveri, joka oli kaukana vallankumouksellisista mielialoista, kieltäytyi toimittamasta sitä perille:

"Stalin. Miksi sinä suostuit — ja samassa kieltäydyt?

Luokkatoveri. Sinä puhuit kirjeestä, mutta tämä on… lentolehtinen…

Stalin. Eikö sinulle ole samantekevää, kumman sinä välität — kirjeenkö vai lentolehtisen?

Luokkatoveri. …En lainkaan halua tulla ulos potkituksi harmaat paperit taskussani…"

Näytelmästä tuli väkinäinen tekele, tekemällä tehty. Sen henkilöiden luonnekuvat ovat hädin hahmotellut, ne eivät kehity, eikä koko näytelmässä ole yhtään elävää hahmoa. Sen sankarit, itse Kaitsijakin (tämä oli myös näytelmän alkuperäinen nimi), puhuvat latteaa, ponnetonta kieltä. Dramaturgian klassista ajan, paikan ja toiminnan yhteyttä kirjailija ei ollut tuntevinaankaan. Ja silti suusta suuhun välitettiin, että se on "mainiosti onnistunut" näytelmä ja sitä luettiin ja arvosteltiin. "Tekijän vaimo oli haltioissaan", kirjoittaa M. Tšudakova ja siteeraa Jelena Sergejevnan päiväkirjaa:

"Kališjan lähetti auton hakemaan meitä. Teatterissa, sen uudessa harjoitussalissa olivat läsnä piirikomitean johto, teatterin puolueenjäsenet ja muutamat näyttelijät… He kuuntelivat erinomaisesti, lukemisen jälkeen osoittivat suosiotaan hyvin kauan ja seisaaltaan…"

Bulgakovien kotipuhelin soi herkeämättä, kaikki toivoivat että näytelmä ohjataan johtajan merkkipäiväksi. "Koko maan pitää näytellä!" Jelena Sergejevna jakaa Mihail Afanasjevitšin nimissä ikään kuin leikkimielellä teatteripaikkoja Batum–näytelmän ensi–iltaan…

MHAT:in "Valtuuskunta" valmistautui retkelle Batumin kaupunkiin keräämään ja tutkimaan arkistoaineistoja. Bulgakovkin kutsuttiin mukaan. Ensin hän päätti olla lähtemättä, mutta sitten suostui.

Matkasta piti tulla suurenmoinen, etenkin kaikkien kehujen jälkeen hanakasti luettavalle näytelmälle ja myös tekijälle. Kukaan ei epäillyt tulevan ohjaustyön onnistumista. Ensi–ilta oli ajoitettu Josif Stalinin 60–vuotispäivälle — 21. joulukuuta 1939.

Juna lähti liikkeelle. Mukavuuksilla varustetun kansainvälisen rautatievaunun kahdessa hytissä matkustivat retkikuntalaiset "työryhmänjohtajansa" M. A. Bulgakovin parissa.

"’Työryhmänjohtajan’ hytissä Jelena Sergejevna järjesti viivyttelemättä ’juhlaillallisen’, jossa tarjottiin piiraita, ananashedelmillä maustettua konjakkia ja paljon muutakin. Oli hauskaa. Taikauskoa uhmaten ryypättiin matkan onnistumiseksi, muisteli MHAT:in varadramaturgi V. V. Vilenkin…"

Mutta äkkiä "vaunuun nousi joku nainen ja huudahti — ’Sähke!..’ Sähkeessä luki: Matka on käynyt tarpeettomaksi. Palatkaa Moskovaan." Ja kaikki tajusivat, että Stalin oli lukenut näytelmän — eikä se ollut miellyttänyt häntä.

Jelena Sergejevnan muistelmien mukaan Bulgakov kalpeni kauheasti. Miltäpä voisi näyttää ihminen, joka monien epäilyksien jälkeen oli päättänyt myydä itsensä, mutta sitten selvisikin äkkiä, ettei häntä haluttukaan ostaa. Julma isku! Todellinen tyrmäys!

"Moliére. Koko elämäni ajan nuolin hänen kannuksiaan ja ajattelin vain yhtä: älä likistä. Ja kuitenkin likisti! Tyranni!" (Hurskastelijoiden velkaorjuus).

Tästä iskusta Bulgakov ei enää toipunut. Hän tunsi itsensä näytelmäkirjailija S. Jermolinskin sanojen mukaan "rei’itetyksi". Tosin "rei’ittäjänsä" nimeä hän ei maininnut. Mutta hänet tunnettiin muutenkin: tuo kaikkivoipa Demiurgi. Se, joka oli hoitanut ainoan kirjailijan kanssa vuonna 1930 käymänsä puhelinkeskustelun Bulgakovin sanojen mukaan "vaikuttavasti, selväsanaisesti, valtiomiesmäisesti ja tyylikkäästi" ei ilahduttanutkaan toisella lupaamallaan keskustelulla. Tosin kirjailijan tuttava S. Jermolinski oli toista mieltä: Bulgakov oli "rei’ittänyt" itse itsensä päätöksellään kirjoittaa näytelmän Stalinista, ja Jermolinskin mukaan hän oli selvästi tajunnut sen ja tuominnut itsensä mitä ankarimmalla tavalla.

Todisteena oli Mihail Bulgakovin omalle alter egolleen — Mestarille langettama julma, julmista julmin tuomio: "ei ole valon arvoinen". Tietysti ei tämänpuoleisen valon, vaan toisen, taivaallisen. Koska näyttämön demiurgin toiminta, samoin kuin elämänkin demiurgin toiminta, ei ole todellisuudessa ammatti, vaan jotain vallan vaarallista, koska toisella puolella on kaiken olevaisen Luoja ja toisella puolella… No itsehän tiedätte kuka. Tästä toiminnastaan Bulgakov sai maksaa hengellään. Tosin hän ei ollut ainoa. Mutta, kuten tunnettua, jokaisen on maksettava lunnaansa. Ja tämä on totuus, jota kukaan ei ole onnistunut kumoamaan. Paljon mahdollista, että juuri sitä ajatteli mestari Bulgakov kuiskiessaan toiseen maailmaan siirtymisensä aattona: "Että tietäisivät… Että tietäisivät…"

Suomentanut Johannes Hidman

Carelia, nro 2-2007, ss.52-71