Vuosi 2007 on erikoinen Venäjän historian "pyöreiden lukujen" kannalta.

Tammikuussa tuli kuluneeksi 20 vuotta Neuvostoliiton kommunistipuolueen keskuskomitean vuoden 1987 täysistunnosta. Siitä samasta, joka tosiasiassa aloitti vallankumouksen "ylhäältäpäin" eli avasi sulut poliittisen järjestelmän uudistukselle, maan poliittisten olojen vapauttamiselle.

Maaliskuussa tulee kuluneeksi 90 vuotta Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumouksesta. Siitä demokraattisesta vallankumouksesta, joka kukisti itsevaltiuden ja jonka nimeen nykyiset demokraatit, kuten Grigori Javlinski kannattajineen, vannovat.

Maaliskuussa täyttyy myös 70 vuotta siitä NKP:n keskuskomitean vuoden 1937 täysistunnosta, jossa tehtiin periaatepäätös "suuren terrorin" käynnistämisestä.

Kesäkuussa täyttyy 50 vuotta vuoden 1957 käänteentekevästä täysistunnosta. Ratkaistavana oli maan kohtalonkysymys: joko takaisin stalinismiin tai eteenpäin eroon stalinismista.

Ja sitten marraskuussa täyttyy 90 vuotta lokakuun vallankumouksesta, josta nykyisin käytetään nimitystä lokakuun kumous tai jopa vallankaappaus. Ja 20 vuotta siitä, kun Mihail Gorbatšov marraskuussa 1987 piti uusia painotuksia sisältäneen alustuksen "Lokakuun vallankumous ja perestroika: vallankumous jatkuu". Alustus aloitti neuvostososialismin virallisen tarkistuksen, sen saavutusten ja vinoutumien uudelleenarvioinnin.

TUSKINPA kukaan epäilee, että kaukainenkin historia saattaa olla läsnä nykypäivässä. Tosin Grigori Javlinski vastustaa Venäjän nykyhallinnolle tunnusomaista "poliittista postmodernismia", kuten hän asian ilmaisee. "Ei pidä olla tsaarin itsevaltiuden, demokraattisen tasavallan ja neuvostokommunismin perillinen yhtaikaa." Koska se nähkääs aiheuttaa "ajan– ja paikantajun menetyksen, identiteetin hälvenemisen, josta koituu hyvin raskaita seurauksia yhteiskunnalle".

Mitähän poliittinen ajan– ja paikantaju tässä yhteydessä tarkoittaa? Se selviää länsimielisen Javlinskin esittämästä Venäjän idean määritelmästä: "Venäjän 2000–luvun kansallisvaltiollinen idea tarkoittaa sitä, että maamme säilytetään sen nykyisissä rajoissa nimenomaan eurooppalaisena, nykyaikaisena ja kilpailukykyisenä maana."

Käsitteet "nykyiset rajat" ja "eurooppalainen maa" kuvaavat Venäjän paikkaa poliittisella maailmankartalla ja käsitteet "nykyaikainen" ja "kilpailukykyinen" maan asemoitumista aikajatkumoon. Mikäpä siinä, järkeenkäypä ja käytännönläheinen ajatus kansalliseksi ideaksi. Varsinkin jos siihen lisätään vielä Solženitsynin peräämä "kansan säilyttäminen" ja muistetaan, että olojen nykyaikaistamisessa ja kilpailukyvyn parantamisessa on paljon tehtävää.

Venäjän nykyisen valtiovallan identiteettikin on ensisijaisen tärkeä asia, siinä Javlinski on kieltämättä oikeassa. Mutta jos hän itse yhdistää oman ja johtamansa Jabloko–puolueen poliittisen identiteetin ainoastaan helmikuun vallankumouksen demokraattiseen perintöön, niin hänen poliittinen ohjelmansa lepää yllättävän kapealla historiallisella pohjalla. Puolueen vaikutusmahdollisuudetkin reaalipolitiikassa ovat silloin objektiivisesti katsoen kovin rajalliset.

Ensiksikin siksi, että tuo "pohja" sijoittuu hyvin lyhyelle aikavälille maalis—marraskuu 1917. Toiseksi siksi, että itsevaltiuden kukistuminen ei nykyhistorioitsijoiden mukaan merkinnyt pelkkää vallanvaihdosta, vaan valtavan kulttuuri– ja sivilisaatiojärjestelmän luhistumista. Sitä seurasi valtakriisin ja sekasorron kausi. Niiden kahdeksan kuukauden aikana, jotka demokraattinen Väliaikainen hallitus oli vallassa, maan tilanne huononi kaikissa suhteissa, lukee nykypäivän historiateoksissa. Sota jatkui, ja Venäjää uhkasi totaalinen tappio ja täydellinen hajoaminen.

Venäjän tiedeakatemian alaisen Venäjän historian tutkimuslaitoksen toimittamassa korkeakouluille tarkoitetussa kurssikirjassa (2006) todetaan: "Syksyllä 1917 monet tajusivat jo, ettei tsaarin valta ollutkaan niin huono kuin he olivat aiemmin luulleet, niin kuin lehdet olivat siitä kirjoittaneet ja eräät valtakunnanduuman jäsenet kiihkeästi vakuuttaneet. Alkoi vallankumouksen jälkeinen järkiintyminen. Helmikuun vallankumouksen pääsankarin, Väliaikaisen hallituksen päämiehen Kerenskin nimestä tuli haukkumasana... Enemmistön ollessa vaiti valtaan tulivat Lenin ja hänen kannattajansa. He hylkäsivät kaikki kaunosielujen unelmat ja puheet oikeusvaltiosta ja lain ylivallasta, joilla Väliaikaisen hallituksen jäsenet olivat suorastaan näännyttäneet kaikki."

Demokraattisella nyky–Venäjällä oli 1990–luvulla hämmästyttäviä yhtymäkohtia vuoden 1917 demokraattiseen Venäjään aina oikeusvaltiota ja lain ylivaltaa ylistäviä puheita ja valtion hajoamisvaaraa myöten. Putinin hallinto on 2000–luvun alkuvuosina pystynyt torjumaan tuon vaaran nimenomaan "poliittisen postmodernismin" ansiosta. Sen historiallinen tukipohja on mittaamattomasti laajempi kuin vuoden 1917 Venäjän demokraattinen perintö. Esimerkiksi vallan vertikaalia vahvistanut maan liittopiirijako on muistuttanut tsaari–Venäjän kenraalikuvernöörilaitosta. Valta–asetelma presidentti—parlamentti—yhtenäinen Venäjä –niminen valtapuolue sekä ylimmän valtiovallan henkilöstöpolitiikka vuorostaan ovat todistaneet neuvostohallinnon eräiden piirteiden periytyvyydestä.

Samaan aikaan, 1990–luvulla ja 2000–luvun alussa, on rakennettu oikeusvaltiota ja teroitettu mieliin lain ylivallan merkitystä — vuoden 1917 demokraattista aateperintöä. Tosin Javlinski itse piirtää, joskin vahvasti liioitellen, kuvan siitä, miten tuota perintöä on sovellettu nyky–Venäjän oloihin: "On mahdotonta hankkia oikeutta, oikeuslaitos ei toimi, tuomioistuimethan ovat ulkopuolisten voimien vaikutettavissa (venäjäksi ’zakaznyje‘), koettakaapas ratkaista jokin asia oikeusteitse. Yksilöä ja omaatuntoa ei kunnioiteta, immoralismi ja valhe rehottavat, murhien määrä on valtava ja rahan valta rajaton."

NYKYVENÄLÄISEN yhteiskunnan ajantajua voisi luonnehtia tarkemminkin. Se on parhaasta päästä aktualismia siinä mielessä kuin historiantutkija Lev Gumiljov tätä sanaa käytti Euroopan ja Aasian kansojen vaiheita pohtiessaan. Venäläisten enemmistö tuntuu elävän nykyhetkessä, tässä ja nyt, joka on kouraantuntuvin realiteetti. Monille, ehkä useimmille, se merkitsee ankaraa, jopa ihmisarvoa alentavaa jokapäiväistä elämäntaistelua. Toisille se on menestyksen, mielihyvän, maineen yms. sävyttämä tämänhetkinen olotila.

Nykypäivän aktualismia edelsi vielä puolitoistakymmentä vuotta sitten toisenlainen, tulevaisuuteen painottunut ajantaju, nimittäin markkinatalousromantiikan värittämä futurismi. Menneisyydestä oli irtauduttu, sosiaaliseen markkinatalouteen kytkeytynyt tulevaisuus häämötti edessä tavoiteltuna olotilana ja nykyisyys koettiin vain ponnahduslautana tuota olotilaa kohti.

Futuristinen ajantaju vallitsi neuvostoyhteiskunnassa myös 1960–luvun alussa. Tuolloinhan käytiin käsiksi kommunistiseen projektiin, joka oli määrä toteuttaa kahdessakymmenessä vuodessa. Jo muutaman vuoden kuluttua futurismi alkoi vaihtua terveeksi aktualismiksi. Reaalisosialismin kehitysmahdollisuuksien ehtyessä aktualistinen ajantaju arkipäiväistyi, latistui ja sai 1970–luvun lopulla ankean, lohduttoman sävyn.

Nykyään tuskin voidaan puhua yhteiskunnan huomattavan osan futuristisesta ajantajusta. Tulevaisuutta ei ajatella tämän vuoden lopulla pidettäviä parlamentinvaaleja ja ensi vuoden kevään presidentinvaaleja pitemmälle. Oletetaan, että presidentinvaaleista saattaa tulla Venäjän kehityksen käännekohta. Vallitsevaan aktualismiin sekoittuu jonkinasteista passeismia (tämäkin on Gumiljovin termi) eli menneisyyteen, tsaari–Venäjän tai neuvostomenneisyyteen painottunutta ajantajua. Venäjän federaation kommunistipuolueen jäsenistö edustaa sitä varsin selkeästi.

Joka tapauksessa historia on mukana muovaamassa nykyisyyttä. Ennen kaikkea menneiden aikojen tapahtumien, ratkaisujen ja tekojen kauaskantoisina seurauksina. Tällöin historia ja nykyisyys näyttäytyvät syiden ja seurausten ketjuna. Syitä ei enää ole, mutta niiden moniaalle rönsyilevät vaikutukset ovat kouraantuntuvaa todellisuutta, jonka keskellä elämme.

Tältä kannalta katsoen historia on sitä, mikä on ollutta ja mennyttä. Nykyisyyden ja historian ero on sama kuin olemassaolon ja olemattomuuden ero.

TODELLISUUDESSA historia liittyy nykyisyyteen — tai nykyisyys historiaan — paljon läheisemmin, kiinteämmin ja monivivahteisemmin. Niiden yhteyden voi ilmaista kuvaannollisesti. Me nykyihmiset liikumme historian lyhyiden ja pitkien aaltojen mukana, jotka tulevat vuosikymmenien ja vuosisatojenkin takaa. Tavallinen ihminen ei useinkaan huomaa, että hänen vaelluksensa on mikroskooppisen pieni osa tätä menneisyydestä tulevaisuuteen ulottuvaa aaltoliikettä. Samanlaista kuin edellä kuvattu futuristisen ja aktualistisen ajantajun aaltoilu.

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kuuluvatkin yhteen historian monimuotoisessa aaltoliikkeessä. Etevä tiedemies saattaa huomata tuon aaltomaisen liikkeen omalla erikoisalallaan. Kuten esimerkiksi kansainvälisesti arvostettu venäläinen taloustieteilijä Nikolai Kondratjev (1892—1938), joka esitti 1920–luvulla niin sanotun pitkien suhdanneaaltojen teorian. Suhdanteeksi sanotaan taloudellista tilannetta suhteessa kansantalouden aktiivisuuden vaihteluihin.

Tutkittuaan maailmantalouden kehitystä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Kondratjev päätteli, että on olemassa pitkän ajanjakson mekanismi, joka säännöllisesti uudistaa talousjärjestelmää, tuotannon perustaa, talousmekanismia ja organisaatiorakennetta. Aaltoliikkeen vaihtelut ovat pitkällä aikavälillä säännönmukaisia ja toistuvia.

Tai otetaan esimerkiksi toinen tapaus samalta erikoisalalta. Venäläissyntyinen yhdysvaltalainen taloustieteilijä Simon Kuznets (Nobelin taloustieteenpalkinto 1971) tunnetaan mm. rakennusjaksojen teorian kehittäjänä. Kyseessä ovat 15—20 vuoden pituiset vaihtelujaksot, jotka liittyvät asuntojen ja joidenkin tuotantotilojen joukkomittaiseen uusimiseen. Kuznets asetti nämä muutokset yhteyteen väestönkehitysprosessien kanssa. Tämän säännönmukaisuuden voi varmaan havaita Petroskoissakin, kun tarkastelee vaikkapa kaupunkikuvan muutoksia puolen vuosisadan aikana.

Monenlaisia "aaltomaisia" säännönmukaisuuksia esiintyy myös poliittisen historian alueella. Oikeustieteilijä Anatoli Vengerov on palauttanut mieliin Katariina II:n erään lausunnon, jossa tämä korosti keskitetyn valtionhallinnon merkitystä Venäjälle. Maan valtavat mittasuhteet ovat vuosisatojen ajan asettaneet toimeenpanovallalle erityisiä haasteita, joihin on pystytty vastaamaan vain voimakkaan keskusjohdon ansiosta.

Nimenomaan tämän "pitkän aallon" pohjaan osuikin Venäjän vuoden 1917 helmikuun vallankumous. Siksi koko demokratiakausi jäi vain lyhyeksi välivaiheeksi Venäjän historiassa, kahden aallonhuipun, monarkian ja neuvostojärjestelmän, tyhjäksi välitilaksi.

Carelia, nro 2-2007, ss.3-5