SUOMALAISNAISEN JÄRKYTTÄVÄ ELÄMÄNTIE

Loppu. Alku Careliassa nro 1.

XIII

Vuosi 1944 päättyi ja me odottelimme sodan loppumista. Ihmiset olivat uuvuksissa työskenneltyään ilman päivänkään lomaa. Suurin osa tehtaitten työläisistä oli naisia, jotka seisoivat koneittensa ääressä kaksitoista tuntia viikon jokaisena päivänä, aamukuudesta iltakuuteen, toisen viikon iltakuudesta aamukuuteen. Myöhästymisistä annettiin kovat rangaistukset. Meidän ryhmämme tytötkin olivat jo niin väsyneitä, etteivät jaksaneet aina edes tulla elokuviin.

Kuulimme radiosta että Petroskoi vapautettiin. Valmistauduimme uuden vuoden vastaanottoon. Lainasimme asuntolapäälliköltä samovaarin, ostimme sokerikupongeilla kakkuja. Hanurinsoittaja säesti lauluamme. Juttelimme ja nauroimme kaalipoikiemme kanssa. Tarjosimme heillekin kakkua. En muista, oliko meillä varaa ostaa teetä samovaariimme vai joimmeko pelkkää vettä!

Kuusemme oli kaunis, se oli aina ollut meille tärkeä uuden ja paremman vuoden sanansaattaja. Koristeet siihen, olimme tehneet käsin. Ulkona satoi lunta, ja tunsimme kuinka hyvä meidän oli täällä olla yhdessä. Vain yksi meistä puuttui, Ljuba, joka pakeni syötyään minun leipäannokseni. Mahtoiko hän enää olla hengissä?

Vuosia tämän jälkeen tapasin Ljuban Aunuksessa. En ollut hänelle enää vihainen, hän pyysi minulta anteeksi käytöstään. Paon jälkeen hän oli kuljeskellut kyliä pitkin, vahtinut lapsia ja saanut ruokaa. Mutta vaatteita ei antanut kukaan, sillä vain työpaikasta annettiin kupongit kankaan ostamista varten.

...............

Sain työtä Rugozerskin piiristä. Sain vastattavakseni Rjabolyn postitoimistosta ja generaattoriradioasemasta. Olin vasta kaksikymmenvuotias.

Kyläni sijaitsi 14 kilometrin päässä Suomen rajasta. Ystävättäreni, jonka kanssa olimme kursseille lähteneet, asettui lähelle minua. Keskustelimme hänen kanssaan radion kautta täysin avoimesti. Kerran kuulimme varoituksen eetteristä, ettemme saisi täyttää eetteriä lörpöttelyllämme. Kyläni sijaitsi yli 40 kilometrin päässä piirikeskuksesta. Joskus kävelin tämän matkan jalan yksin, toisinaan yhdessä postinkantajan kanssa.

Kylässämme oli kauppa, kyläneuvosto, lääkintäpiste ja posti. Ja minä olin tämän postitoimiston johtaja. Hoidin postinkulun ja määrättyyn aikaan olin radistina, sillä nyt jo tiesin, mitä sekin ammatti oli. Viereisen vartioaseman rajavartijat kävivät usein vieraisilla. Koska asuin rajavyöhykkeellä, passissani oli leima "Kielletyn alueen asukas". Ilman tällaista merkintää alueella liikkuminen oli kielletty.

Joskus oli käytävä piirikeskuksessa. Menin sinne usein postinkantajan kanssa. Nainen lauloi metsätiellä, hänellä oli hyvä ääni. Tapasimme metsässä usein tuttuja rajavartijoita, joiden kanssa juttelimme. Kerran kuulin huhun karanneista vangeista, jotka piileskelivät metsässä. Pimeässä kulkiessani taas tätä tietä, tällä kerralla yksin, näin edessäni kaksi miestä, jotka metsässä istuivat polttamassa savuketta. Minulla oli mukana postin kaikki rahat. Sydämeni pysähtyi, pelkäsin kauheasti. Lisäsin vauhtia ja juoksin. En koskaan tiennyt, keitä nämä miehet olivat.

Usein säästimme jalkineitamme ja kuljimme matkaa avojaloin. Kaupassa ei ollut paljon ostettavaa. Talvisin hiihdimme matkan.

Kerran talvella lähdin yhtä matkaa piirikeskuksen tarkastajan kanssa. Mies kysyi minulta:

— Paleltaako sinua? Voisin lämmittää.

— Ei kiitos, sanoin ja jatkoimme matkaa.

Kerroin asiasta eräälle tytölle, lapsellinen kun olin. Ja niin alkoivat huhut postitoimistossa kiertää. Kun seuraavan kerran tulin piirikeskukseen, sikäläisen postitoimiston johtaja kutsui minut luokseen ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Kerroin hämmästyneenä, ettei yhtään mitään ollut tapahtunut. Minua hävetti, olihan tarkastaja yli nelikymppinen mies, ja huhu oli saavuttanut hänen perheensäkin.

Lörpöttelevä kieleni oli tehnyt kahdesta sanasta kontillisen lauseita. Lupasin itselleni, että tästä lähtien ensin ajattelen, sitten puhun.

...............

Järjetön sattuma käänsi kohtaloni nurin. Tuon aikaiset valheet ja mielivaltaiset säännöt tuhosivat monen nuoren ihmisen elämän.

Neuvostoliiton Korkein Neuvosto oli antanut asetuksen, jonka mukaan yli 100 ruplan kassavajauksesta joutuu oikeuteen. Ja minulle kävi niin.

Kaupan myyjällä oli vajaus kassassaan ja hän pyysi minulta lainaa. Annoin hänelle tarvittavan rahan postin kassasta. En tyhmyydessäni ottanut häneltä allekirjoitusta.

Parin päivän kuluttua toimistooni saapui se tarkastaja, jonka maineen olin lörpöttelylläni häväissyt. Kassastani löytyi 2 300 ruplan vajaus. Tarkastaja laati pöytäkirjan, eikä edes halunnut keskustella asiasta. Hän kosti nyt lapsellisuuteni vain sanomalla, että asia viedään heti oikeuteen. Mies lähti ja vei mukanaan asiakirjat. Ja sulki ennen lähtöään postin.

Minun oli nyt muutettava piirikeskukseen, kunnes asia selvitettäisiin. Ja eräänä päivänä miliisi vangitsi minut. Minut vietiin esitutkintaselliin, joka oli pieni huone, jossa oli kaltereilla suljettu ikkuna. Sisällä oli makuulava ja lauma luteita.

Miliisi vartioi minua joka hetki. Syömäänkin sain mennä vartijan kanssa kuin suurrikollinen. Käsirautoja en sentään joutunut käyttämään.

Muutos oli elämässäni niin raju, että päivät kuluivat kuin unessa. Pihallekin päästettiin vain miliisin kanssa, jotta en lähtisi karkuun. Tutkija keskusteli kanssani, eikä kukaan ottanut huomioon, että olin antanut rahan lainaksi, ja myyjä oli sen tunnustanut.

— Kassassa oli vajaus ja sillä siisti, sanoi tutkija.

Olin niin yksin eikä omiani ollut lähellä. Eräänä päivänä tutkijan taas keskustellessa kanssani hän ehdotti, että jos hän illalla lähettää miliisin pois, niin me voisimme vähän rakastella miliisijohtajan työhuoneen sohvalla.

Katselin miestä ja ihmettelin. Tämä oli virallinen tutkija, oikeusoppinut, omaksumani kommunistisen moraalikäsitteen edustaja. En silloin vielä tiennyt, että elimme erehtymättömän, kaikille kansalaisille hyvää tahtovan isä Stalinin hirmuvallan pauloissa.

— En missään nimessä suostu ehdotuksiinne, sanoin tutkijalle. En tule kanssanne makaamaan sohvalle.

— Varo sitten, sudenkorento, uhkaili tutkija.

Hän sanoi minua sudenkorennoksi, sillä olinhan nuori. Minulla oli kukkakankainen leninki, olihan kesä. Ja minä jäin suljettuna miliisin valvomana yksinäiseen kalterikamariini. Luteitten takia en pystynyt paljaalla lavalla nukkumaan.

Seuraavana päivänä tutkija tuli takaisin ja ehdotti samaa. Kieltäydyin. Samoin hän tuli takaisin kolmantena päivänä, illalla.

— Voisin oikeastaan lopettaa tutkintani, sudenkorento, olen lopettanut paljon suurempiakin asioita. Sinun asiasi ei ole suuri asia, tutkija sanoi.

— En suostu, sanoin.

— Jos panet nyt vastaan, tulet ilman muuta mädäntymään vankilassa, sanoi tutkija.

Minulle koko ajatus oli vastenmielinen ja mahdoton.

— Tulet vielä katumaan ehdotustani, kun mätänet leirillä, tutkija sanoi. Et koskaan tule sieltä palaamaan elävänä.

Sanoin jyrkän kieltoni. Minut lukittiin selliin ja mies lähti. Myöhemmin leirillä oikein vaikeina hetkinä muistaessani tätä tutkijaa, olin kuitenkin ylpeä itsestäni, etten ollut alistunut hänen valtaansa. Moraalinen minäni oli onnellinen siitä, etten ollut tällä tavalla menettänyt naisen kunniaani.

Noina vuosina ei kukaan olisi uskonut minua, vaan kaikki tottelivat tätä miehistä tutkijaa, joka oli liitossa miehisen tarkastajan kanssa. Mišalle ei annettu tapaamislupaa. Tutkija pelkäsi, että voisin Mišalle kertoa hänestä. Vaihdoimme Mišan kanssa kirjeitä, jotka tietysti luettiin. Toivotin hänelle onnea tulevaisuudessa ja pyysin häntä unohtamaan minut. Miša oli päässyt armeijasta ja oli matkalla kotiin. Mutta hän oli tullut hakemaan minua.

Kun hänen haaveensa ei toteutunut, sain häneltä kirjeen, jossa hän moitti minua, että minun syystäni ei toteutunut se, mistä yhdessä olimme haaveilleet.

Niin erosimme lopullisesti.

Pian pidettiin oikeusistunto. Ja oikeuden päätöksellä minut, Anna Väinöntytär Vakkari, Karjalan Neuvostotasavallan suomalaisen emigranttiperheen kolmanneksi vanhin lapsi, tuomittiin kymmeneksi vuodeksi työleirille. Kansakuntamme hyvän isän Stalinin siunauksella.

...............

XVII

Edellinen leirimme tuntui paratiisilta tähän verrattuna. Minun työparinani oli nuori Tanja. Aloitimme työnteon pimeässä, ja kun tuli valoa, huomasin että Tanja oli kasvoiltaan aivan keltainen. Hän oli sairastunut keltatautiin.

Kerroin asiasta työnjohtajalle, joka toimitti tytön pois. Seuraavana päivänä sain toverikseni toisen nuoren tytön. Ennen työvuoromme päättymistä päätimme kaataa vielä yhden puun. Mutta voimamme eivät enää riittäneet siihen. Vartijat antoivat merkin lähteä parakille, mutta meidän puumme vain seisoi pystyssä. Menimme riviin seisomaan, mutta pelkäsimme koko ajan että puu kaatuu päällemme, koska olimme jo aloittaneet sen hakkaamisen.

Yöllä toivoimme tuulen kaataneen puumme. Mutta aamulla se seisoi yhä pystyssä. Kutsuimme apuun kaksi naista ja siten saimme puun kaadettua.

Kun minut tuomittiin, päätin olla kirjoittamatta kirjeitä kotiin. Ajattelin etten saisi huolestuttaa omaisiani. Sitä paitsi enhän tiennyt, palaanko koskaan täältä elävienkirjoihin. Kymmenen vuotta tällä työllä ja vähäisellä ruoalla. Ja nyt olin laihtunut, kasvoni eivät enää näyttäneet samanlaisilta kuin vankila–asiakirjojen valokuvissa.

Kerran syntyi kylkeeni suuri äkämä. Jouduin lääkärille, joka kysyi nimeäni. Hän löytää asiapaperini ja katselee minua hämmästyneenä.

— Oletko sinä todellakin se sama nainen joka on tässä kuvassa, kysyy lääkäri.

Lääkäri vapautti minut viikoksi töistä ja kirjoitti lisäannoksen keittoa. Järjestelmästä löytyi joskus inhimillisyyttäkin.

Jotkut vangeista saivat ruokapaketteja perheiltänsä. Syyttä tuomitut yrittivät pysyä ihmisinä, he eivät kiroilleet eivätkä polttaneet savukkeita. Paketeista löytyneillä ryyneillä naiset keittivät parakkimme hellalla puuroa, ja puurolla he maksoivat minulle heille tekemistäni kampauksista.

Eräänä päivänä minulle ojennettiin veljeni Heimon lähettämä kirje. Hän palveli sisäministeriön joukoissa ja vartioi myös vankeja. Hän soimasi minua, kun en ollut ilmoittanut asiasta mitään. Hän myös lohdutti, että jokaiselle voi tapahtua tällaista.

Tämän jälkeen kirjoitin kirjeen äidilleni ja sisarelleni Ellalle. Välillemme syntyi kirjeenvaihto. Äiti parkani kesti jälleen kaikki kohtalon tuomat uudet käänteet.

Mutta sitten meidät jälleen siirrettiin uudelle leirille. Hyvästelin naiset, joiden kanssa olin ehtinyt ystävystyä, jotka olivat minua auttaneet ja tuoneet lohtua tähän vaikeaan elämään. Mutta eihän meiltä koskaan kysytty, ei edes kerrottu mitä oli odotettavissa.

Asemalla nousimme vankikuljetusvaunuun, jossa istuimme kuin eläimet häkissä. Jos oli hätä, meidät vietiin tarpeillemme vartijan saattamana ja taas takaisin kaltereitten taakse. Saavuimme uuteen paikkaan, jossa oli suuri paperitehdas. Erikoisautot kuljettivat meidät asemalta leirille. Ja taas samanlaisia parakkeja kuin kaikkialla ennenkin.

...............

Vapautumispäiväni oli kesäkuun 21. vuonna 1954. Viisi vuotta ennen tätä päivää tuskin olin uskaltanut toivoa, että koskaan pääsisin ulos vapauteen. Sain vapauttamistodistuksen ja rautatielippua varten rahat Irkutskiin. Hyvästelin naiset, joista monella oli kyyneleet silmissä. Tiesin etten voinut auttaa heitä mitenkään.

Heti asemalla kysyin, millä junalla pääsisin Irkutskiin. Kaksi vapautettua miesvankia tulivat kanssani samaan suuntaan.

Lippuluukulla oli jonoa. Pyysin miliisiä auttamaan minua lipun hankinnassa. Hän katsoi todistustani ja varoitti muita jonottajia, etteivät nämä työntäisi minua ulos jonosta.

Ostin lipun Siperiaan Hothorin asemalle, jossa sukulaiseni asuivat. Juna lähti matkaan illalla myöhään kohti Siperiaa. Ja minä matkustin siinä junassa pitkästä aikaa vapaana ihmisenä muiden joukossa.

...............

Vuonna 1959 sain kirjeen Moskovan Punaiselta Ristiltä. Siinä sanottiin että Suomen kansalainen Unto Seppälä etsii serkkuaan Anna Vakkaria. Annoin suostumukseni antaa tälle Untolle osoitteeni.

Vuotta myöhemmin sain ensimmäisen kirjeen Suomesta. Koska en ymmärtänyt kieltä, matkustin veljeni Niilon luokse joka luki kirjeen minulle. Hän myös vastasi siihen puolestani. Näin alkoi kirjeenvaihtoni suomalaisten sukulaisteni kanssa.

Evakkoni jälkeen en lukenut enkä kuullut sanaakaan suomea. Monta kertaa ajoin junalla 250 kilometriä veljeni Niilon luokse, joka käänsi tai kirjoitti kirjeeni, ja toiset 250 kilometriä takaisin. En löytänyt Irkutskin kaupoista sanakirjaa. Pelkäsin myös koko ajan opiskelevien poikieni puolesta, että he eivät saa opiskella tai eivät löydä työpaikkaa, kun heidän äidillään on Suomessa sukulaisia.

— Äiti, meistä älä huolehdi, jatka sinä vain kirjeenvaihtoa. Ne ovat sinun sukulaisiasi, älä enää ota tätä aihetta puhuttavaksi, sanoivat poikani minulle.

Ja minä jatkoin. Sain tietää että minulla oli Suomessa elossa seitsemän serkkua.

Sukulaiset kutsuivat meidät Suomeen. Vain Ella sai siihen luvan, minä en saanut, koska olin ollut vankilassa 58. pykälän mukaan vuosina 1949—1954.

Tämä tapahtui vuonna 1984. Seuraavana vuonna minäkin pääsin jo Suomeen, suuresta rikollisuudestani huolimatta. Olin hyvin onnellinen kun sekä isän että äidin puoleiset sukulaiset näyttivät meille paikkoja, joissa vanhempamme olivat syntyneet ja kasvaneet.